”OLET­KO KÄY­NYT kos­kaan Mek­si­kos­sa”, ky­syi ham­mas­lää­kä­rin as­sis­tent­ti. Hän on van­hem­pi mek­si­ko­lais­mies, joka on tul­lut Ame­rik­kaan jo lap­se­na. Ker­roin, et­ten ole käy­nyt Mek­si­kos­sa ja vas­tauk­se­ni har­mit­ti mi­nua. Ta­ju­sin, mi­ten pal­jon on paik­ko­ja, jois­sa en ole käy­nyt kos­kaan.

Kun pu­huim­me uu­des­ta pre­si­den­tis­tä, mies meni hil­jai­sek­si, kuin va­li­tak­seen oi­ke­at sa­nat. ”Tämä toi mu­ka­naan toi­von”, mies sai sa­no­tuk­si. Hän py­säh­tyi sa­mal­la ja lait­toi kä­ten­sä rin­tan­sa pääl­le. Tun­sin suur­ta em­pa­ti­aa. Mi­nun ei tar­vin­nut ky­syä enem­pää, sil­lä sama sana oli myös mi­nun sy­dä­mel­lä­ni, vaik­ka meil­lä kah­del­la on­kin ai­van eri­lai­nen elä­män­ko­ke­mus ja eri­lai­nen mer­ki­tys toi­vo-sa­nal­le juu­ri täs­sä ti­lan­tees­sa.

Hän ky­se­li li­sää ja ha­lu­si tie­tää, on­ko mi­nul­la avi­o­mies­tä ja lap­sia. Sa­mal­la hän ker­toi omas­ta per­hees­tään ja lap­sis­taan.

Olen asu­nut Los An­ge­le­sis­sa nyt vuo­den ja huo­man­nut, et­tä pal­ve­lu­a­loil­la toi­mi­vat hen­ki­löt ky­sy­vät suo­ma­lai­sit­tain hy­vin hen­ki­lö­koh­tai­sia ky­sy­myk­siä. Mi­nul­le tu­lee näis­sä het­kis­sä sel­lai­nen olo, et­tä mi­nus­ta ol­laan kiin­nos­tu­nei­ta. Se tun­tuu tosi mu­ka­val­ta ja koh­te­li­aal­ta.

Olen oi­val­ta­nut jo­tain suur­ta ”how are you”-ky­sy­myk­ses­tä, jon­ka voi heit­tää ke­nel­le ta­han­sa. Ky­sy­mys ei ole mis­sään ni­mes­sä pin­nal­li­nen vaan se mah­dol­lis­taa koh­taa­mi­sen jo­kai­sen kans­sa. Jos kä­ve­li­sin tääl­lä bus­si­py­sä­kil­le, ter­veh­ti­sin luon­nol­li­ses­ti ih­mi­siä, joi­den kans­sa kat­seet koh­tai­si­vat. On ai­na mah­dol­li­suus ky­syä ”how are you” ja sitä kaut­ta aloit­taa spon­taa­ni kes­kus­te­lu. Olen op­pi­nut vuo­des­sa, et­tä ame­rik­ka­lai­nen small-talk on mah­dol­li­suus, jon­ka voi käyt­tää tai jät­tää käyt­tä­mät­tä.

Ham­mas­lää­kä­rin as­sis­tent­ti pois­tuu huo­nees­ta, kun ham­mas­lää­kä­ri saa­puu pai­kal­le. Ham­mas­lää­kä­ri on mi­nul­le tut­tu, kos­ka olen käy­nyt tääl­lä jo muu­ta­man ker­ran. Ham­mas­lää­kä­ri tie­tää, et­tä har­ras­tan kamp­pai­lu­la­je­ja. Hän lu­et­te­lee mi­nul­le heti suo­sik­ki­ot­te­li­jan­sa ja ky­se­lee, ke­net ha­lu­an voit­ta­van tu­le­van vii­kon­lo­pun UFC-pää­ot­te­lun. Hä­nel­lä on pääl­lään ava­ruus­ky­pä­rän omai­nen hen­gi­tys­suo­jain ja puo­let hä­nen ju­tuis­taan me­nee mi­nul­ta ohi, kos­ka mi­nun on vai­kea kuul­la hän­tä.

Ham­mas­lää­kä­ri­kin ky­se­lee hen­ki­lö­koh­tai­sia, ku­ten mis­sä mu­ka­va avi­o­mie­he­ni on. Hän ha­lu­ai­si ko­vas­ti käy­dä ter­veh­ti­mäs­sä mies­tä­ni odo­tu­sau­las­sa.

Käyn­ti ham­mas­lää­kä­ris­sä tun­tuu sil­tä kuin mi­nul­la oli­si yh­täk­kiä per­he ym­pä­ril­lä­ni.

En tyk­kää ver­tail­la suo­ma­lai­suut­ta ame­rik­ka­lai­suu­teen, mut­ta mie­les­tä­ni on mie­len­kiin­tois­ta teh­dä ha­vain­to­ja sii­tä, mi­ten koen so­si­aa­li­set ti­lan­teet tääl­lä Ame­ri­kas­sa. Ra­kas­tan Suo­mea ja suo­ma­lai­suut­ta, sitä va­ro­vai­suut­ta ja yk­si­tyi­syyt­tä, jota mei­dän kyl­mäs­sä poh­jo­las­sam­me asu­va kan­sa vaa­lii. Sa­mal­la on myös mie­len­kiin­tois­ta hy­pä­tä tä­hän Los An­ge­le­sin elä­mään, jos­sa aa­mui­hin he­rä­tään verk­kai­ses­ti, ol­laan ai­na vä­hän myö­häs­sä, ren­nos­ti ja hy­vän­tuu­li­ses­ti.

Olen huo­man­nut, et­tä mi­nua ei hait­taa ker­toa elä­män­ti­lan­tees­ta­ni ven­to­vie­rail­le. Oli­pa sit­ten kyse pa­ri­suh­des­ta­tuk­ses­ta, lap­sis­ta ja sii­tä mitä tein edel­li­se­nä vii­kon­lop­pu­na. Mitä me­ne­tän, jos jaan nämä asi­at mui­den kans­sa? Mitä vaa­raa täs­tä on ohi­me­ne­vis­sä spon­taa­neis­sa ta­paa­mi­sis­sa ih­mis­ten kans­sa, joi­ta en eh­kä kos­kaan edes ta­paa uu­des­taan? En koe ole­va­ni niin eri­tyi­nen, et­ten voi­si ja­kaa ar­ke­a­ni.

Tämä kaik­ki on saa­nut mi­nut miet­ti­mään, et­tä on­ko yk­si­näi­syy­den ko­ke­mi­nen jois­sa­kin ti­lan­teis­sa meis­tä it­ses­täm­me kiin­ni. Se, et­tä avaa suun­sa ja sa­mal­la sy­dä­men­sä, voi ava­ta ovia ym­pä­ril­läm­me. Tä­män kaut­ta voi saa­da it­sel­leen per­heen, vaik­ka vaan sa­tun­nai­sil­la ham­mas­lää­kä­ri­käyn­neil­lä.

Nii­na Myl­le­rin ko­lum­ni on jul­kais­tu SAM Ma­ga­zi­ne 1/2021-nu­me­ros­sa hel­mi­kuus­sa 2021.

Nii­na Myl­ler muut­ti Poh­jois-Kar­ja­las­ta Los An­ge­le­siin jou­lu­kuus­sa 2019. Saam­me seu­ra­ta hä­nen en­si­as­ke­lei­taan uu­des­sa kau­pun­gis­sa. Myl­ler on teh­nyt työ­u­ran­sa elo­ku­va-ja tv-alal­la, EU-pro­jek­teis­sa ja luo­vien alo­jen yri­tys­ten ke­hit­tä­jä­nä. Hän on myös in­to­hi­moi­nen kamp­pai­lu-ur­hei­li­ja. Nii­na löy­tyy Ins­tag­ra­mis­ta ja Tik­To­kis­ta @nii­na­ca­ri­ta-ni­mel­lä.