Istun lentokoneessa jossain Kalliovuorten yläpuolella. Kuuntelen keltaisista Sony Walkmaneistani Chuck Mangionen “Feels So Good”-kappaleen pehmeää flyygelitorven soittoa. Ajatukseni ovat yhtä kevyet kuin ikkunasta näkyvät pilvet ja vapaat kuin mielikuvani Amerikasta. Pian lentokone laskeutuu Seattleen ja astun ensimmäistä kertaa USA:n kamaralle tietämättä, että siitä tulee toinen kotimaani. Vuosi on 1980.
Muistan edelleen hyvin kaikki ensimmäisen kerran tuoksut, maut ja elämykset. Muistan ensimmäisen mansikkaisen juustokakun maun huulillani, ensimmäisen rullaluistelukerran, ulkoilmaelokuvan, grillijuhlan ja Stevie Wonderin konsertin.
Ymmärsin tuolloin, että USA on paljon suurempi kuin maan luoteisosavaltiot, joihin tuolloin pääsin tutustumaan. Vaikka palasin Suomeen vuoden jälkeen, suunnaton kipinä ja halu palata tuohon suuren ja ihmeelliseen maahan jäi kytemään.
Suomessa päädyin amerikkalaisen lentoyhtiön palvelukseen “myymään USA:ta” useiksi vuosiksi ja sitä kautta vierailin myös maassa lukemattomia kertoja. Tutustuin moniin osavaltioihin ja ryhdyin rakentamaan verkostoani USA:ssa.
Kun perheellemme tuli mahdollisuus muuttaa USA:han 1990-luvun lopulla, se tuntui kovin luonnolliselta. Vaikka alun perin ajatus oli olla maassa 1–3 vuotta, siellä hurahtikin lähes 20 vuotta. Noina vuosikymmeninä suoritin tutkintoni loppuun, tein monenlaisia työtä useissa osavaltiossa ja perustin kolme yritystä. Kaiken muun lomassa remontoin talon, olin aktiivisesti mukana useissa vapaaehtoisorganisaatioissa ja toimin poikieni harrastusten huoltojoukkoina.
Minulle Yhdysvallat on opettanut paljon. Tiivistäisin sen kokemukseeni siitä, kun sain Yhdysvaltain kansalaisuuden. Vaatimattomassa, mutta mieltäylentävässä tilaisuudessa oli puhuja, joka sanoi:
“Nyt kun olet saanut tämän suunnattoman suuren lahjan osaksesi, Yhdysvaltain kansalaisuuden, siihen kuuluu kolme velvollisuutta.
1. Tee töitä.
2. Maksa veroja.
3. Osallistu vapaaehtoistyöhön.”
Minusta puheessa tiivistyy amerikkalaisuuden ydin. Kansalaisuus nähdään mahdollisuutena amerikkalaisten suurimpaan arvoon, vapauteen, mutta sen toinen puoli on vastuu. Vapaus ilman vastuuta on puhdasta anarkiaa.
Vuosien aikana minulla on ollut mahdollisuus hoitaa kolmea velvollisuutta monin tavoin. Olen saanut tehdä töitä useissa osavaltioissa, maksanut veroja kahteen ja tehnyt lukemattomia tunteja vapaaehtoistyötä. Näiden kokemusten kautta olen kohdannut upeita ihmisiä, nähnyt USA:n rikasta ja moninaista kulttuuria maaseudulta kaupunkien sykkeeseen. Vuosien varrella olen ehtinyt matkustaa noin 40 osavaltiossa.
Suurimpana antina ovat olleet kuitenkin aina ihmisten kohtaamiset. Toisista on syntynyt elinikäisiä ystävyyksiä ja toiset ovat saattaneet jääneet lyhyiksi, jaetuksi taksimatkoiksi.
Yhdysvallat opetti minut olemaan pelkäämättä epäonnistumisia, se opetti minut ennakkoluulottomaksi ja rohkeaksi. Se opetti minut arvostamaan moninaisia ja eriäviä mielipiteitä. Se opetti minut nousemaan nopeasti ylös ja jatkamaan matkaa, kun kompuroin elämän polulla.
Se opetti myös, etten ota itseäni liian vakavasti, vaan osaan nauraa omille kömmähdyksilleni ja opin niistä. Se opetti minulle verkostojen ja jakamisen tärkeyden. Emme elä täällä vain itseämme varten vaan suurimman ilon saa auttamalla muita.
Minulla on kaksi aikuista poikaa, jotka molemmat ovat kasvaneet, käyneet koulunsa ja rakentaneet myös elämänsä USA:han. Tästäkin syystä puolet sydämestäni asuu aina siellä.
Minulle Yhdysvallat on toinen koti, ilon ja elämänmyönteisyyden lähde.
***
Lena Grenat on SAM:n toiminnanjohtaja.