En­sim­mäi­set suo­ma­lais­syn­tyi­set siir­to­lai­set saa­pui­vat De­la­wa­re­jo­en laak­soon Pen­n­syl­va­ni­aan jo en­nen 1600-lu­vun puo­li­vä­liä ja oli­vat pe­rus­ta­mas­sa sin­ne Uu­den Ruot­sin (New Swe­den) siir­to­kun­taa. Laa­ja­mit­tai­nen muut­to­lii­ke Suo­mes­ta Yh­dys­val­toi­hin ajoit­tui kui­ten­kin vas­ta 1800-lu­vun lop­puun ja 1900-lu­vun al­kuun. Suo­ma­lai­set muut­ti­vat eri­tyi­ses­ti il­mas­tol­li­ses­ti tu­tu­no­loi­siin Yh­dys­val­tain poh­joi­siin osa­val­ti­oi­hin, Uu­teen Eng­lan­tiin (New Yor­kin li­säk­si muun mu­as­sa Mas­sac­hu­set­t­sin Fitch­bur­giin) sekä suur­ten jär­vien alu­eel­le (Min­ne­so­taan, Mic­hi­ga­niin ja Wis­con­si­niin). Mui­den siir­to­lais­ryh­mien ta­paan myös suo­ma­lai­set toi­vat mu­ka­naan niin eri­lai­sia kan­sal­li­sia ta­po­jaan kuin myös oman keit­to­tai­ton­sa.

Run­saan 100 vuo­den ta­kai­nen muut­to­lii­ke oli läh­töi­sin eri­tyi­ses­ti län­ti­ses­tä Suo­mes­ta, en­nen muu­ta Poh­jan­maal­ta. Huo­mat­ta­va osa suo­ma­lai­sis­ta pe­rus­ti uu­des­sa ko­ti­maas­saan maa­ti­lo­ja, työs­ken­te­li met­sä­töis­sä (lo­ka­rit) ja kai­vok­sis­sa tai hank­ki elan­ton­sa ka­las­ta­ji­na (eri­tyi­ses­ti Ore­go­nis­sa ja Was­hing­to­nin osa­val­ti­os­sa). Tänä päi­vä­nä ame­ri­kan­suo­ma­lai­set ovat toki le­vit­täy­ty­neet jo kaik­ki­al­le maa­han Alas­kas­ta ai­na Flo­ri­daan saak­ka.

Ai­kai­sem­mis­sa yh­teyk­sis­sä on jo si­vut­tu rans­ka­lais­ta, sak­sa­lais­ta tai juu­ta­lais­ta al­ku­pe­rää omaa­vien siir­to­lais­ten omis­tau­tu­mis­ta al­ku­pe­räi­sil­le ku­li­naa­ri­sil­le tra­di­ti­oil­leen. Myös Suo­mes­ta muut­ta­neet siir­to­lai­set ha­lu­si­vat säi­lyt­tää pe­rin­tei­set, kan­sal­li­set ruo­ka­la­jin­sa uu­des­sa ko­ti­maas­saan – kie­li­tai­don siir­tä­mi­nen uu­sil­le su­ku­pol­vil­le ei usein ol­lut yh­tä tär­ke­ää kuin keit­ti­ön pe­ri­suo­ma­lai­set her­kut. Kos­ka mer­kit­tä­vä osa siir­to­lai­sis­ta tuli Län­si-Suo­mes­ta, löy­tyy mo­nien ame­ri­kan­suo­ma­lais­ten ruo­kien al­ku­ko­ti myös län­ti­ses­tä Suo­mes­ta. 

Suo­ma­lai­nen keit­tiö ei eh­kä ole le­vin­nyt kaik­ki­al­le Yh­dys­val­toi­hin mo­nien mui­den eu­roop­pa­lais­ten ja aa­si­a­lais­ten keit­ti­öi­den ta­paan, mut­ta mi­kään ei myös­kään viit­taa sii­hen, et­tä se oli­si ko­ko­naan ka­to­a­mas­sa. Var­sin­kin pe­rin­tei­sil­lä suo­ma­lai­sa­lu­eil­la suo­ma­lai­suut­ta vaa­li­taan edel­leen huo­lel­li­ses­ti. Ja kyl­lä suo­ma­lai­nen keit­tiö nä­kyy edel­leen siel­lä tääl­lä myös maan mil­joo­na­kau­pun­geis­sa, yh­te­nä esi­merk­ki­nä pää­kau­pun­gis­sa Was­hing­to­nis­sa Du­pont Circ­len alu­eel­la jo pit­kään toi­mi­nut Mik­ko Nor­dic Fine Food (1636 R Street). Myös Suo­men edus­tus­tot Was­hing­to­nis­sa, New Yor­kis­sa ja Los An­ge­le­sis­sa te­ke­vät ar­vo­kas­ta työ­tä tar­joi­le­mal­la pai­kal­li­sil­le vie­rail­leen eri­lai­sia ko­ti­mai­sia herk­ku­ja, jois­ta eri­tyi­sen suo­sit­tu­ja ovat graa­va­tut ja/tai sa­vus­te­tut ka­lat, eri­tyi­ses­ti lohi. Var­sin­kin graa­vi­lo­hi ta­pa­si ol­la tar­jot­ta­vis­ta ai­na se en­sim­mäi­nen, joka lop­pui kes­ken, ja ruis­lei­pää useim­mat söi­vät myös mie­lel­lään. Kun vie­rai­lin ai­koi­naan Min­ne­so­tan osa­val­ti­os­sa si­jait­se­vas­sa Fin­land-ni­mi­ses­sä pik­ku­kau­pun­gis­sa, löy­tyi si­kä­läi­ses­tä suo­ma­lais­ra­vin­to­las­ta sekä li­ha­pul­lia et­tä li­ha­mu­re­ket­ta (mut­ta toki myös ham­pu­ri­lai­sia ja ta­co­ja). 

Kos­ka useim­mil­la ame­ri­kan­suo­ma­lai­sil­la her­kuil­la on juu­ret Suo­mes­sa, ei nii­tä kos­ke­vien tar­kem­pien oh­jei­den an­ta­mi­nen ole täs­sä yh­tey­des­sä tar­peel­lis­ta. Muu­ta­ma eri­tyi­nen esi­merk­ki on kui­ten­kin syy­tä esi­tel­lä.

Mojakka muistuttaa suomalaista kalakeittoa

Mojakka

Mo­jak­ka on al­ku­jaan ol­lut ka­la­keit­to, jon­ka sa­no­taan ole­van ko­toi­sin Poh­jan­maan Ka­la­jo­el­ta. Sen ai­nes­lis­ta on hy­vin ty­pis­tet­ty ja si­ten tyy­pil­li­sen suo­ma­lai­nen. Pe­ru­naa sii­nä ei ole lain­kaan ja ka­la­na sii­nä on käy­tet­ty al­ku­jaan si­lak­kaa, mut­ta kos­ka si­lak­kaa ei Ame­ri­kas­ta saa, se on siel­lä kor­vat­tu muil­la vaa­le­a­li­hai­sil­la ka­la­la­jeil­la, esi­mer­kik­si sii­al­la (white fish) tai kis­sa­ka­lal­la (cat fish). Mut­ta kos­ka Ame­ri­kas­sa ei ole kaik­ki­al­la saa­ta­vil­la so­pi­vaa vaa­le­aa ka­laa, kek­se­li­äät suo­ma­lai­set op­pi­vat lait­ta­maan mo­jak­kaa myös li­has­ta. Sen käyt­tö oli pian niin yleis­tä, et­tä sitä alet­tiin kut­sua pel­käk­si mo­ja­kak­si. Ka­las­ta teh­ty mo­jak­ka al­koi kul­kea ni­mel­lä ka­la­mo­jak­ka.

Ka­la­mo­jak­ka val­mis­te­taan si­ten, et­tä lai­te­taan kat­ti­laan tai pa­taan pa­loi­tel­tu tuo­re kala, pei­te­tään se ve­del­lä ja lai­te­taan mu­kaan kuu­si isoa kuo­rit­tua ja pa­loi­tel­tua pe­ru­naa. An­ne­taan pe­ru­noi­den ja ka­lan kie­hua noin puo­li tun­tia ja li­sä­tään sit­ten mu­kaan yk­si pa­loi­tel­tu si­pu­li, kuu­si ko­ko­nais­ta maus­te­pip­pu­ria, suo­laa maun mu­kaan sekä hie­man voi­ta. Jat­ke­taan keit­tä­mis­tä, kun­nes si­pu­li on peh­men­ty­nyt.

Li­ha­mo­jak­ka val­mis­te­taan suun­nil­leen sa­maan ta­paan. Pa­loi­tel­tu liha kan­nat­taa keit­tää pie­nes­sä mää­räs­sä vet­tä en­nen pe­ru­noi­den ja mui­den ai­nei­den li­sää­mis­tä. Li­ha­mo­jak­kaan li­sä­tään usein pe­ru­noi­den li­säk­si myös pa­loi­tel­tua lant­tua ja pork­ka­noi­ta. 

To­det­ta­koon lo­puk­si vie­lä, et­tä li­ha­mo­jak­ka on mo­nil­le ame­ri­kan­suo­ma­lai­sil­le juh­la­ruo­ka, jota nau­ti­taan eri­tyi­ses­ti Py­hän Ur­hon (St. Ur­ho) päi­vä­nä 16. maa­lis­kuu­ta. Pyhä Ur­ho on erään­lai­nen suo­ma­lai­nen vas­ti­ne ir­lan­ti­lais­ten Py­häl­le Pat­ri­kil­le, jota juh­li­taan yh­tä päi­vää myö­hem­min. Py­hän Ur­hon päi­vään liit­tyy ta­ri­na, jon­ka mu­kaan tuo myyt­ti­nen hah­mo oli­si ai­koi­naan pe­las­ta­nut Suo­men sa­don kar­kot­ta­mal­la vil­je­li­jöi­tä an­ka­ras­ti pii­nan­neet hei­nä­sir­kat.

Pyhä Urho on amerikansuomalaisten suojeluspyhimys.

Kropsu

Mo­ja­kan li­säk­si Ame­rik­kaan muut­ta­neet poh­ja­lai­set toi­vat mu­ka­naan myös maa­kun­nal­li­sen pan­nu­kak­kun­sa eli krop­sun. Myös sil­lä – ku­ten suo­ma­lai­sil­la ruo­il­la yleen­sä­kin – on var­sin yk­sin­ker­tai­nen mut­ta sil­ti mais­tu­va oh­je. Se­koi­te­taan lit­raan mai­toa 4–5 mu­naa, ri­paus suo­laa ja 2 de­siä so­ke­ria sekä 6 dl (½ kg) veh­nä­jau­ho­ja. Jä­te­tään tai­ki­na suh­teel­li­sen löy­säk­si. Voi­del­laan uu­ni­vuo­ka tai kor­ke­am­pi­reu­nai­nen pel­ti ja kaa­de­taan tai­ki­na sii­hen. Kyp­sen­ne­tään 10 mi­nuu­tin ajan uu­nin alim­mal­la ta­sol­la ja nos­te­taan sit­ten ylä­ta­sol­le, mis­sä se saa kyp­syä ja rus­kis­tua toi­set 10 mi­nuut­tia. Nau­ti­taan heti kuu­ma­na, esi­mer­kik­si vaah­te­ra­sii­ra­pin tai ker­ma­vaah­don ja mar­jo­jen kans­sa.

Lohilaatikko 

Vie­rai­lim­me kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten Ore­go­nin osa­val­ti­os­sa As­to­ri­an kau­pun­gis­sa, jon­ne suo­ma­lai­sia on muut­ta­nut poik­keuk­sel­li­sen run­saas­ti − jopa sii­nä mää­rin, et­tä kau­pun­kia on jos­kus kut­sut­tu ni­mel­lä Län­nen Hel­sin­ki. Si­kä­läi­sil­lä ame­ri­kan­suo­ma­lai­sil­la on edel­leen vil­kas­ta yh­dis­tys­toi­min­taa, jo­hon liit­tyy myös suo­ma­lais­ten herk­ku­jen val­mis­ta­mis­ta myy­jäi­siä ja mui­ta tem­pauk­sia aja­tel­len. Yk­si suo­si­tuim­mis­ta ruo­is­ta on lo­hi­laa­tik­ko, asui­han kau­pun­gis­sa ai­koi­naan run­saas­ti myös suo­ma­lai­sia ka­las­ta­jia. Se val­mis­te­taan siel­lä ai­van sa­maan ta­paan kuin Suo­mes­sa­kin: uu­ni­vuo­kaan vii­pa­loi­daan pe­ru­noi­ta ja se­koi­te­taan ne lo­hen kans­sa, li­sä­tään ker­maa, suo­laa ja pip­pu­ria ja an­ne­taan ruo­an hau­tua kyp­säk­si uu­nis­sa. Täs­tä ruo­as­ta pi­tä­vät kuu­lem­ma muut­kin kuin pai­kal­li­set suo­ma­lai­set.

Hernekeitto

Her­ne­keit­to on yk­si van­him­mis­ta koko poh­joi­sen Eu­roo­pan alu­eel­la val­mis­te­tuis­ta ruo­is­ta. Se tun­net­tiin jo kes­ki­a­jal­la Itä­me­ren eri sa­ta­ma­kau­pun­geis­sa ja se löy­si tien­sä myös val­ta­me­ren yli. Ame­ri­kas­sa sil­lä ei kui­ten­kaan ole sa­man­lais­ta us­kon­toon liit­ty­vää his­to­ri­aa; se ei ol­lut tors­tai­ruo­kaa, jota syö­mäl­lä val­mis­tau­dut­tiin sel­vi­ä­mään ka­to­li­sen kir­kon mää­rää­mäs­tä seu­raa­van päi­vän paas­tos­ta. Li­säk­si kui­va­tut her­neet säi­lyi­vät hy­vin tal­ven yli ja oli­vat ra­vin­nol­li­ses­ti käyt­tö­kel­poi­sia. Ame­ri­kan­suo­ma­lais­ten her­ne­keit­to on var­sin lä­hel­lä pe­rin­teis­tä suo­ma­lais­ta, sil­lä erol­la, et­tä sii­hen lai­te­taan mu­kaan myös pa­loi­tel­tu­ja pe­ru­noi­ta.

Joulun herkut

Suo­ma­lai­sil­la on omat jou­lu­herk­kun­sa, jois­ta mo­nia voi­daan val­mis­taa myös Ame­ri­kas­sa. Oi­ke­an sil­lin löy­tä­mi­nen voi kui­ten­kin ol­la vai­ke­aa, si­la­kois­ta pu­hu­mat­ta­kaan. Loh­ta kui­ten­kin saa ylei­ses­ti, jo­ten graa­vi­lo­hi on yk­si tär­keim­mis­tä suo­ma­lai­sis­ta jou­lu­ruo­is­ta. Huo­ma­sin kui­ten­kin it­se, et­tä mo­nia pai­kal­li­sia miel­lyt­ti­vät myös eri­lai­set laa­ti­kot, eri­tyi­ses­ti lant­tu-, pork­ka­na- ja imel­ly­tet­ty pe­ru­na­laa­tik­ko, sil­li­sa­laat­ti eli ro­sol­li sekä pul­la ja eri­lai­set suo­ma­lai­set pik­ku­lei­vät.

***

Ruo­ka­la­jien va­lin­nas­ta, re­sep­tii­kas­ta ja nii­hin liit­ty­vis­tä his­to­ri­al­li­sis­ta taus­tois­ta vas­taa­va Jyr­ki Ii­vo­nen on Tam­pe­reel­la asu­va eläk­keel­lä ole­va puo­lus­tus­mi­nis­te­ri­ön en­ti­nen vies­tin­tä­joh­ta­ja. Hän on työs­ken­nel­lyt li­säk­si Suo­men suur­lä­he­tys­tös­sä Was­hing­to­nis­sa, Ul­ko­po­liit­ti­ses­sa ins­ti­tuu­tis­sa eri­kois­tut­ki­ja­na sekä eri­lai­sis­sa ope­tus- ja tut­ki­mus­teh­tä­vis­sä Tam­pe­reen yli­o­pis­tos­sa. Ruo­ka ja ruo­ka­kult­tuu­rit ovat eri­tyi­sen lä­hel­lä hä­nen sy­dän­tään.