Aasialaiset ovat Yhdysvaltain nopeimmin kasvava etninen ryhmä. Yläkäsitteeseen ”aasialainen” lukeutuu kymmeniä kansalaisuuksia, kieliä ja kulttuureja Intiasta Kiinaan ja Indonesiasta Japaniin, jotka kuitenkin tyypillisesti luokitellaan ja tilastoidaan yhteisen ”Asian American” –etnisyyden alle. Käsittelen tässä tekstissä aasialaisten asemaa Yhdysvalloissa. Yhteistä kaikille taustoille ja useimmille yksilöille kuitenkin on ristiriitainen asema yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa. Usein heille asetellaan mallivähemmistön viittaa, toisaalta rasismi on yhtä arkipäiväistä - joskin ehkä erilaista - kuin muillekin vähemmistöille.
Presidentti Donald Trump aloitti puheen ”Kiina-viruksesta” (China Virus). Covid-19 on nostanut pintaan vihapuhetta ja väkivaltaa Yhdysvaltain aasialaisia kohtaan, mutta mitään sinällään uutta tässä aggressiossa ei ole. Suhtautuminen aasialaisiin on ollut Yhdysvalloissa vihamielistä siitä lähtien, kun heitä alkoi 1800-luvulla maahan muuttaa. Jälkikolonialistisen tutkimuksen perustajan Edward Saidin kuvauksen mukaan ”orientaalit”, ”itämaiden” ihmiset, ovat aina länsimaisen ihmisen mielissä näiden vastakohtia: jos länsimainen on vahva ja maskuliininen, on itämainen heikko ja feminiininen. Tällä logiikalla aasialaisia miehiä on pidetty naisellisina ja epäseksuaalisina, kun taas naiset on nähty ultrafeminiineinä ja hyperseksuaalisina. Heikkous on myös yhdistetty epäpoliittisuuteen: aasialaisia ei ole pidetty kykenevinä osallistumaan yhteiskunnalliseen elämään.
Aasialaisiin viitataan usein ”uusina” siirtolaisina. Ensimmäiset kiinalaiset ja japanilaiset tulivatkin maahan vasta 1800-luvun lopulla, yli kaksisataa vuotta ensimmäisten eurooppalaisten valloittajien jälkeen. Tosiasiassa aasialaisten saapuminen Pohjois-Amerikkaan ajoittuu kuitenkin yleisesti massasiirtolaisuudeksi kutsutulle ajanjaksolle noin 1870-1930. Eurooppalaisten siirtolaisten määrä ylitti siten moninkertaisesti aasialaisten määrän, mutta valkoiset yhdysvaltalaiset näkivät aasialaiset niin erilaisina, että alkoivat suunnitella keinoja heidän sulkemisekseen yhteiskunnan ulkopuolelle. Kaikkea maahanmuuttoa rajoitettiin rajusti vuoden 1924 lailla, mutta kiinalaisia ja japanilaisia oli erikseen kielletty saapumasta maahan jo aiemmin. Pysyvästi maassa asuvia estettiin saamasta kansalaisuutta ja sen varjolla erityisesti länsirannikolla kiellettiin aasialaisten maanomistus. Aasialaiset olivat tyypillisesti pienviljelijöitä ja muita pienyrittäjiä, eivät niinkään omasta halustaan kuin siksi, että heidän siirtymisensä valkokaulustöihin estettiin varsin avoimesti. Syrjintä kulminoitui toisessa maailmansodassa, kun Yhdysvallat ja Kanada internoivat koko länsirannikolla asuvan japanilaistaustaisen väestönsä, yhteensä 140 000 henkeä. Heistä vain kolmasosa oli Japanin kansalaisia, joten kyseessä on valtava kansalaisoikeuksien rikkomus.
Toisesta maailmansodasta alkoi kuitenkin aasialaisten ”nousu”, ja 1970-luvulle tultaessa kiinalaisia ja japanilaisia pidettiin mallivähemmistönä (model minority). Aasialaiset tekivät vähemmän rikoksia, heillä oli parempi koulutustaso ja he ansaitsivat paremmin kuin valkoiset tai ainakin paremmin kuin muut vähemmistöt. Mittarina käytetään kuitenkin yleensä kotitalouden tuloja, ja aasialaistaustaisissa perheissä on usein keskimääräistä useampia aikuisia—kenties jopa kolmessa sukupolvessa—tuloja hankkimassa. Näin heidän ostovoimansa ei läheskään aina ole niin suuri kuin voisi tilastoista kuvitella.
Saavutukset koulutuksessa puolestaan ovat johtaneet ajatukseen, jonka mukaan ”tavalliset” (valkoiset) yhdysvaltalaiset eivät pysty kilpailemaan aasialaisten kanssa. Erityisesti Kaliforniassa puhutaan kasvavista aasialaisista ”etnolähiöistä”, joista valkoiset pakenevat, kun eivät halua lapsiaan samoihin kouluihin aasialaisten kanssa. Taustalla on ajatus, että valkoiset lapset eivät voi pärjätä aasialaisille, saavat huonompia arvosanoja eivätkä sen vuoksi pääsi hyvinä pidettyihin yliopistoihin.
Näin alun perin mahdollisesti positiivinen stereotypia on muuttunut rajoittavaksi ihmisille, johon se kohdistuu. Kuten näyttelijä Dante Basco
Fortune-lehti uutisoi toukokuussa 2021, että 42 prosenttia yhdysvaltalaisista ei osaa nimetä yhtään aasialaisamerikkalaista, vaikka tuore varapresidentti Kamala Harris on sellainen. Samalla kyselyyn vastanneet olivat sitä mieltä, että aasialaisia on sopusuhtaisesti tai jopa ylimitoitetusti liike-elämän, politiikan ja median johtotehtävissä. Tässä tiivistyy Yhdysvaltain aasialaisten kokema paradoksi: he ovat yhtä aikaa näkymättömiä ja liian menestyneitä.
***
Saara Kekki (filosofian tohtori) työskentelee Helsingin yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsitteli Yhdysvaltain japanilaisten verkostoja yhdessä toisen maailmansodan aikaisessa internointileirissä. Hän on laajasti kiinnostunut Pohjois-Amerikan siirtolaisuushistoriasta ja etnisistä suhteista sekä historiallisista sosiaalisista verkostoista. Hän on kirjoittanut ja toimittanut useita kirjoja, viimeisimpänä yhdessä Rani-Henrik Anderssonin ja Boyd Cothranin kanssa toimitettu Bridging Cultural Concepts of Nature: Indigenous People and Protected Spaces of Nature (tulossa 2021). Hänet tavoittaa osoitteesta saara.kekki@helsinki.fi
Asiantuntija-artikkeli on osa Finnish American Associationin (FASA) SAM Magazinelle kirjoittamaa ajankohtaista Yhdysvallat-kolumnisarjaa.