Per­heem­me muut­ti Hous­to­niin Tek­sa­siin vuon­na 1988. Syy muut­toon oli sil­loi­sen puo­li­son työ­ko­men­nus. Sain so­vit­tua työ­nan­ta­jan kans­sa ole­va­ni hoi­to­va­paal­la nuo­rim­mas­ta po­jas­ta­ni. Näin mi­nul­la oli työ­paik­ka jäl­jel­lä, kun pa­la­sim­me Suo­meen 1991.

En­sim­mäi­nen tun­nel­ma Hous­to­nis­ta oli läm­min ja kos­tea il­ma. Sen tuok­su oli ai­van eri­lai­nen kuin Suo­mes­sa. Me­nim­me suo­raan len­to­ken­täl­tä asu­maan mo­tel­liin, lä­hel­le mie­hen työ­paik­kaa. Sit­ten al­koi ko­din et­sin­tä. Kä­vim­me kat­so­mas­sa usei­ta oma­ko­ti­ta­lo­ja. Vuok­ra­sim­me ta­lon Sprin­gis­tä, kau­pun­gin ul­ko­puo­lel­la, mut­ta Hous­to­nin met­ro­po­li­a­lu­eel­la.

Asun­to­a­lu­eel­la oli luon­toa lä­hel­lä, jopa leh­miä lai­tu­mel­la. Eh­kä pa­ras­ta oli kui­ten­kin, et­tä talo si­jait­si rik­kai­den asun­to­a­lu­een vie­res­sä, kos­ka näin siel­lä oli ta­so­kas kou­lu. Oma asui­na­lue oli kes­ki­luok­kai­nen. Juu­ri 5 vuot­ta täyt­tä­nyt esi­kois­poi­kam­me aloit­ti kou­lus­sa jo kol­men kuu­kau­den oles­ke­lun jäl­keen. Lä­hi­kou­lus­sa kui­ten­kin vas­ta seu­raa­van lu­ku­vuo­den alus­ta. En­sim­mäi­nen kou­lu oli lä­hel­lä mie­hen työ­paik­kaa ja kou­lul­ta ker­rot­tiin mi­nul­le, et­tä kou­lun op­pi­laat pu­hu­vat pe­rä­ti yli 70 eri kiel­tä! Jo tämä ker­too, mi­ten kan­sain­vä­lis­tä Yh­dys­val­lois­sa oli 1980-lu­vun lo­pul­la.

Hy­vin no­pe­as­ti huo­ma­sin, et­tä ame­rik­ka­lai­set ovat hy­vän­tuu­li­sia, koh­te­li­ai­ta, ys­tä­väl­li­siä ja aut­ta­vai­sia. Joka ker­ta, kun tar­vit­sin apua, sain myös sitä. Mie­tin näi­tä piir­tei­tä. Ne voi­vat joh­tua myös sii­tä, et­tä ame­rik­ka­lai­set muut­ta­vat usein. Näin hei­dän pi­tää so­peu­tuu ai­na uu­siin ti­lan­tei­siin. Myös uu­siin naa­pu­rei­hin. Pi­tää luo­da uu­det suh­teet. Ame­rik­ka­lai­set muut­ta­vat ai­na­kin kah­des­ta asi­as­ta – kun läh­te­vät opis­ke­le­maan tai vaih­ta­vat työ­paik­kaa.

Toi­nen huo­maa­ma­ni asia oli, et­tä kos­ka Yh­dys­val­lat on iso kan­sa­kun­ta, asi­at ovat suun­ni­tel­tu niin, et­tä kaik­ki pys­ty­vät ne te­ke­mään. Sil­lä ta­voin elä­mä on myös koko kan­sal­le su­ju­vaa. Ja mikä pa­ras­ta: sen, min­kä ame­rik­ka­lai­nen, joka iki­nen, pys­tyy te­ke­mään, sen pys­tyy myös suo­ma­lai­nen te­ke­mään. Ul­ko­mail­la pär­jää­mi­seen tar­vit­see oi­ke­as­taan avoi­men mie­len, ri­pauk­sen roh­keut­ta ja so­si­aa­li­suut­ta. Näin pär­jää.

Kaik­kein pa­ras­ta oli­vat hy­vät naa­pu­rit. Naa­pu­ris­sa asui mei­dän ikäi­nen pa­ris­kun­ta. Heil­lä ei ol­lut vie­lä lap­sia. Var­sin­kin rou­va ot­ti niin mi­nut kuin po­jat sii­pien­sä suo­jaan. Hän ker­toi mi­nul­le, mi­ten asi­at toi­mi­vat. Mi­hin pi­tää men­nä ja usein hän läh­ti vie­lä mu­kaa­ni. Var­sin­kin al­ku­ai­koi­na eng­lan­ti­ni oli puut­teel­lis­ta en­kä edes ai­na ym­mär­tä­nyt, mitä joku sa­noi Tek­sa­sin ak­sen­til­la. Hän myös hoi­ti ja kat­soi poi­kia, jos meil­lä oli me­noa. Hän ei kos­kaan la­kan­nut ih­met­te­le­mäs­tä, kuin­ka äly­käs poi­ka meil­lä oli. Li­säk­si hän ker­toi, kuin­ka oli ky­sy­nyt mie­hel­tään, kuin­ka Tar­ja voi ol­la niin äly­käs. Mies (läh­töi­sin Vir­gi­ni­as­ta) oli kom­men­toi­nut, et­tä Suo­mi on niin pie­ni maa, et­tä siel­lä on va­raa kou­lut­taa kaik­ki hy­vin. Tuos­ta jäin miet­ti­mään, et­tä pie­nem­mis­sä mais­sa tai­de­taan aja­tel­la mo­nes­ta asi­as­ta eri ta­voin kuin suu­ris­sa val­ti­ois­sa ku­ten Yh­dys­val­lois­sa. Ys­tä­vyys naa­pu­rin kans­sa on säi­ly­nyt kaik­ki nämä vuo­si­kym­me­net.

Tek­sa­sin si­jain­ti kar­tal­la oli mie­les­tä­ni hyvä. Kol­men vuo­den ai­ka­na aje­lim­me niin itään kuin län­teen. Ete­lä­val­ti­oi­den läpi itä-län­si­suun­nas­sa me­nee I-10 -moot­to­ri­tie. Sitä aja­mal­la pää­see kä­te­väs­ti hu­ris­te­le­maan tie­tä vaih­ta­mat­ta Los An­ge­le­sis­ta Ka­li­for­ni­as­ta Jack­son­vil­leen Flo­ri­daan. Ka­li­for­ni­as­sa pi­din eni­ten high­way 101-ran­ta­ties­tä, joka kul­kee Los An­ge­le­sis­ta San Fran­cis­coon. Kau­pun­geis­ta eni­ten San Fran­cis­cos­ta ja San Die­gos­ta. Toki par­haat lap­si­per­he-elä­myk­set saim­me Dis­ney Worl­dis­sä Flo­ri­dan Or­lan­dos­sa ja Dis­ney­lan­dis­sä Ka­li­for­ni­an Ana­hei­mis­sa. Meil­le ai­kui­sil­le upein paik­ka ko­ke­muk­se­na oli eh­kä Grand Ca­ny­on Ari­zo­nas­sa, jon­ne aje­lim­me Ka­li­for­ni­an mat­kal­la.

Tek­sa­sis­sa on nel­jä suur­ta kau­pun­kia: Aus­tin, Dal­las, Hous­ton ja San An­to­nio. Eni­ten pi­din San An­to­ni­os­ta ja suo­sit­te­len eten­kin Ri­ver Wal­kin alu­et­ta. Aus­tin taas on mu­sii­kin ys­tä­vien ”mek­ka”.

Esi­kois­po­jan elä­män­pol­ku on vie­nyt ta­kai­sin Hous­to­niin Tek­sa­siin. Hän te­kee töi­tä sa­mas­sa yri­tyk­ses­sä kuin isän­sä ai­koi­naan. Nyt on paik­ka, mi­hin men­nä ai­na vie­rai­lul­le.

Kol­me vuot­ta Tek­sa­sis­sa on ko­ke­mus, mitä en an­tai­si mil­loin­kaan pois.

***
Tar­ja Hyy­ti­nen on SAM Hy­vin­kään hal­li­tuk­sen pu­heen­joh­ta­ja.