Amerikkalainen elämäntapa on läsnä olohuoneissamme elokuvien, tv-sarjojen ja mitä erilaisimpien formaattien välityksellä. Todellisuus on joskus elokuviakin ihmeellisempää – ainakin presidentinvaaleissa.
Kiinnostukseni Yhdysvaltoja kohtaan heräsi kesäkuussa 1968, jolloin kyläkouluni opettaja oli tullut kotiimme kertomaan kaksi isoa uutista: pääsen kouluun 6-vuotiaana, ja senaattori Robert Kennedy on murhattu.
Uteliaana ahmin kaiken tiedon, mitä sen ajan tietolähteet Kennedystä tarjosivat. Hänestä piti tulla USA:n presidentti, mutta tilanteen muututtua voiton vei Richard Nixon.
Vaalikuumetta rapakon takana
Syksyllä 1988 – Gerald Fordin, Jimmy Carterin ja Ronald Reaganin kausien jälkeen – seurasin vaaleja yhä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä olin saanut opiskelupaikan Texas A&M University -yliopistosta. Presidentiksi nousi tuli Texasin oma poika George H.W. Bush. Demokraattien ehdokaskisassa oli silloin mukana myös Joe Biden.
Texasin vuosinani 1989–1990 USA tuntui vakaalta ja ennustettavalta, Eurooppa ei niinkään. Berliinin muuri sortui ja itäblokki hajosi. Kiinassa kiehui taivaallisen rauhan aukiolla. USA joutui Persianlahden sotaan, mikä koitui Bushin kohtaloksi. Seuraavissa vaaleissa voiton veikin Bill Clinton, jonka mainittavimmat uroteot löytyivät sittemmin politiikan katvealueilta.
Clintonin jälkeen George W. Bush hallitsi seuraavat kaksi kautta. Oma suosikkini olisi ollut ”the former future president of USA” eli Al Gore, jonka valintaa pidettiin varmana vuonna 2000. Myöhemmin hänen ”An Inconvenient Truth” -julistus herätteli omaa ajatteluani ilmastokysymyksistä.
Vastakohtien valtakunta
Vaaliseurannassani hyvin mieleenpainuva hetki oli Barack Obaman voitto 2008. Sen symbolisen merkityksen kruunasi tappion kärsinyt John McCain, joka piti historian parhaan häviäjän puheen. Demokraattien ehdokaspaikasta kilvoitteli jälleen myös Joe Biden, mutta hän perääntyi, kun Obaman ylivoima kävi selväksi.
Obaman kahden kauden jälkeen onkin ollut hieman erilaista. Voi vain jossitella, millaiset lähivuodet olisivatkaan olleet, jos vuonna 2016 presidentiksi olisi valittu ensimmäinen nainen. Tai jos maailman vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi olisi noussut Robert Kennedy vuonna 1968 tai Al Gore vuonna 2000.
En ole koskaan varauksetta fanittanut amerikkalaista yhteiskuntaa. Valkoihoisena ja terveenä miehenä minulla oli siellä elämisen edellytykset kohdallaan, mutta kun aksenttini paljasti ulkomaalaisuuteni, oli usein iso työ osoittaa, etten ole liikkeellä rikollisin aikein. Arjen asioissa olin samalla viivalla meksikolaisten, kiinalaisten ja arabien kanssa.
Toisaalta voi vain ihailla amerikkalaisten loputonta uskoa ihmisen itsenäiseen suoriutumiseen ja sitä positiivista kateutta, joka antaa ravintoa yhä uutterampaan yrittämiseen.
Amerikkalaisten edesottamuksia ei voi Suomessa sivuuttaa olankohautuksella niin kauan kuin sikäläinen kulttuuri on läsnä olohuoneissamme joka ilta usean tunnin ajan elokuvien, tv-sarjojen ja mitä erilaisimpien formaattien välityksellä.
Bidenin ja Donald Trumpin taistelua seuratessa voi vain hämmästellä, miten ihmeessä nuo vanhat herrat jaksavat ja mistä he saavat energiansa. Joka tapauksessa onnea ja menestystä myös tulevan kauden presidentille tärkeään tehtävään!
***
Maat.- ja metsät. tri Pentti Hyttinen on SAM Joensuun puheenjohtaja ja liittohallituksen jäsen. Hän on suorittanut Master of Agriculture -tutkinnon luonnonvarojen käytön johtamisesta Texas A&M University -yliopistossa.