Olen pohtinut viimeisen parin vuoden aikana kovasti, mikä se minun Amerikkani on ja miten se on muuttunut tässä vuosien varrella. Muistan kyllä vuonna 1995 kuinka vaihtarivuoteni Minnesotan yliopistossa oli silloin elämäni paras ja haastava vuosi, josta lähti sitten eräänlainen ketjureaktio liikkeelle.
Tunsin, ettei kaikkea oltu nähty ja koettu ja kokeilin onneani vihreän kortin arpajaisissa. Se arpa voitti. Pääsin luomaan koulujen jälkeistä uraa IT-buumin kuumina vuosina, mutta vastavalmistuneena ohjelmistoinsinöörinä ne optiomiljoonat menivät toisille. Sitten 9/11 tapahtui ja maailma muuttui nopeasti paljon synkemmäksi paikaksi.
Amerikassa vierähti kuitenkin 10 vuotta ja perheen nuppiluku kasvoi vaimolla ja kahdella lapsella, kun muutimme Suomeen 2008.
Minulla oli tietysti ystäviä, jotka jäivät taakse ja niiden tunnesiteiden ylläpitäminen sähköpostitse, puhelinsoitoin ja sosiaalisessa mediassa ei ole sama asia kuin kasvotusten. Suomesta löytyi useita muita kohtalotovereita ja suomalais-amerikkalaisia uusia tuttavuuksia, joiden kanssa oli helppo keskustella yhteisistä asioista. Siksi SAM-organisaatio on ollut minulle todella tärkeä kanava parantaa tuota toisen kotimaan koti-ikävää ja sitä kautta olen saanut monta uutta ystävää.
Huomaan myös, että joka vuosi tulee paljon uusia paluumuuttajia Suomeen ja osa tuovat heidän muut amerikkalaiset perheenjäsenet mukana. Monet heistä on yllättyneitä, että on olemassa suomalais-amerikkalaisia kulttuuriklubeja ja uskon, että erityisesti heille tällainen verkosto voi olla tuiki tärkeä.
Mutta nyt viime vuosien ajan kun nuo Amerikka-vierailut ovat olleet viikko-pari kesälomien aikana, huomaan olevani turisti. Lomalla ehkä näkee joitakin tuttuja ja sukulaisia pikaisesti, mutta suurin osa ajasta menee ostoksilla ja nähtävyyksien perässä.
Monesti olen miettinyt, mitä vaatisi muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin. Periaatteessa se ei ole mahdoton ajatuksena, mutta perhesyyt on se isoin motiivi olla Suomessa. Samalla huolettaa systeemistä toiseen siirtyminen, kun eläke ja terveysvakuutukset ovat niin erilaisia, että isot päätökset pitää tehdä harkiten.
Tällä hetkellä vaikuttaa myöskin, että isot työnantajat lähes kilpailevat siitä, kuka heistä leikkaa eniten työpaikkoja pois. Silloin on hankala hakea työpaikkaa toisesta maasta ellei ole todella merkittäviä suosituksia ja suhteita. Sen takia toivon, että saisimme luotua muita tapoja avata rajoja Suomen ja Yhdysvaltain välillä kansainvälisen kaupan, akateemisten tutkimuksen ja puolustusyhteistyökuvioiden kautta. Silloin ehkä tulisi paremmin tilaisuuksia nauttia molempien kulttuurien parhaista puolista ja tilaisuuksia ihmisten liikkuvuuteen maiden välillä muutenkin kuin turistina.
***
Jukka Ahola on SAM Oulun varapuheenjohtaja.
