”Se oli normaalia opiskelijaelämää.” Näin minulle kertoi isäni vanha opiskelukaveri 9. Avenuen ravintolassa New Yorkissa tammikuussa 2020. Heidän opiskelijaelämänsä oli – ainakin amerikkalaisesta näkökulmasta – normaalia opiskelijaelämää.
Kun aloitin isästäni Niklas Herlinistä kertovan kirjan Tuollapäin on highway kirjoittamisen, päätin aikaisessa vaiheessa, että toteutan vähintään yhden kirjoitusjakson New Yorkissa. Illallisen aikaan vajaan kuukauden kestänyt kirjoitusreissuni oli loppusuoralla. Isän opiskelukavereiden tapaaminen olisi viimeinen tärkeä tapaaminen ennen paluuta Suomeen.
Vaikka olin viettänyt vajaan kuukauden minulle tutussa kaupungissa, minun Amerikkani oli jäänyt paitsioon. Kirjoittaminen tuntui kuin olisin ankkuroitunut puolitutulle lahdelle, ja yritin tutkia pohjaa samean veden läpi. New Yorkin matkallani olin sukeltanut syvälle. Ja toisin kuin isäni ystävä minulle totesi, isäni Amerikka ei kuulostanut ”normaalilta”. Siinä oli kova annos gloriaa.
Menneisyyden ihmisten omat Amerikat
Menneisyys jatkui pitkälle, isän kokemuksen taakse. Miten muut menneisyyden ihmisten omat Amerikat ovat muuten vaikuttaneet omaan kokemukseen? Isäni isoisä Heikki H. Herlin opiskeli Columbian yliopistossa ja toimi piirtäjänä koneenrakennusyrityksissä 1920-luvun loppupuolella. Vuosikymmenen täydeltä taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia. Manhattanilta oli pitkä matka kotitilalle Kirkkonummelle.
Äitini isoisä Juho Hämäläinen (Suomi-Amerikka yhdistysten liiton puheenjohtaja 1945-1959) puolestaan matkusti New Yorkin maailmannäyttelyyn huhtikuussa vuonna 1939. Atlantin hän ylitti Queen Mary-aluksella, jonka ohjelmaan kuului tansseja, pingisturnaus sekä uhkapelejä halukkaille.
Isäni aloitti amerikkalaisen opiskelijaelämän tammikuussa vuonna 1983. Kotitila oli kaukana, mutta toisin kuin Heikki-ukin tapauksessa, isä matkusti Atlantin yli lentäen. Maa ja aikakausi vaikuttivat isään pysyvästi. Hän harkitsi vakavasti maahan jäämistä opiskeluiden jälkeen.
Kun minä saavuin Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran isäni kanssa kesällä 2004, mieleeni jäi erityisesti silloinen Ground Zero Manhattanin eteläkärjessä. Paikka konkretisoi aikansa uutiskuvat luhistuvista kaksoistorneista.
New Yorkissa en ole matkalla
Ensimmäinen Pohjois-Amerikan automatkamme kesti yli kolme viikkoa. Isä totesi minulle matkan aikana, että jos hän ei olisi koskaan opiskellut Yhdysvalloissa, niin koko reissu olisi jäänyt tekemättä. Miten isään vaikutti hänen isoisänsä Amerikka -kokemus? Isäni kokemus vaikutti minuun kirjoittamisen vuoksi tekemäni tutkimusmatkan kautta.
Vuonna 2014 matkustin New Yorkiin opiskelemaan elokuvatuotantoa. Minun Amerikkani on New Yorkissa, vaikka maa on tullut tutuksi useilla matkoilla. Mutta New Yorkissa en ole matkalla. Kaupunki on ainoa paikka Etelä-Suomen lisäksi, jota voin kutsua kodiksi.
”Toinen kotini” alkaa lentokentän ulkoilman hajusta. Se voittaa jopa lennon aikana kerätyn turvotuksen. Se jatkuu metrossa, taksissa, kaduilla sekä ennen kaikkea ihmisissä. Minun Amerikkani on pohjatonta uteliaisuutta ihmisyydestä. Se elää ja oppii uusista kohtaamisista ja kaikista heistä, joita en ole vielä tavannut. Minun Amerikkani muuttaa jatkuvasti muotoaan tarinoissa ja yhteisissä keskusteluissa.
Mutta arki on arkea kaikkialla. New Yorkista muodostui minulle toinen koti vasta silloin, kun opin vihaamaan sitä. Amerikassa elämään liittyy kuitenkin sellaisia asioita, mitä ei Suomen kodista saa. Olen suunnattoman etuoikeutettu, sillä minun Amerikkani on – kuten isäni opiskelijaelämä 80-luvun Amerikassa – ihan normaalia elämää.
***
Heikki Herlin on esikoiskirjailija ja mediasijoittaja. Herlin julkaisi syksyllä 2020 muistelmateoksen Tuollapäin on highway, joka kertoo hänen isästään Niklas Herlinistä.