Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historioiden tutkimus monipuolistui valtavasti 1900-luvun jälkipuoliskolla. Vuosituhannen taitteessa alan tulevaisuus alkoi kuitenkin huolestuttaa monia. Alkuperäiskansojen historiat tuntuivat jäävän toisaalta kansallisvaltiokeskeisten tarinoiden, toisaalta eurosentristen epistemologioiden ja metodologioiden vangiksi.
Viime vuosikymmenen aikana ala on etsinyt uusia suuntia erityisesti globaalihistoriasta ja Native American and Indigenous Studies (NAIS) -suuntauksesta. Molemmat pohtivat omilla tavoillaan alkuperäiskansojen historioiden suhdetta muihin historioihin – esimerkiksi kansallisvaltioiden, imperiumien ja kolonialismien tarinoihin. Samalla niitä askarruttaa, millä tavoin tutkimuksen tulisi hyödyntää koloniaalisten toimijoiden tuottamia dokumentteja uusintamatta niiden oletuksia ja maailmankuvia.
Kiistelty perinne
Pohjoisamerikkalaisessa historiankirjoituksessa alkuperäiskansoille oli pitkään tarjolla lähinnä sivurooleja. Tilanne alkoi muuttua 1950-luvulla, kun etnohistoriaksi kutsuttu uusi suuntaus pyrki tarkastelemaan menneisyyden alkuperäiskansoja niiden oman kulttuurin näkökulmasta.
Etnohistorian rinnalle versoi 1970-luvulla samansuuntainen ”uusi intiaanihistoria”. Se alkoi painottaa alkuperäiskansoja aktiivisina historiallisina toimijoina, ei vain koloniaalisten toimien kohteina.
Etnohistoria ja uusi intiaanihistoria muuttivat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historioiden tutkimusta perinpohjaisesti 1900-luvun lopulla. Vuosituhannen vaihteeseen mennessä tutkimuksen lähtökohdaksi oli vakiintunut, että alkuperäiskansat ovat aina olleet keskeisiä toimijoita ja että niiden toimintaa täytyy ymmärtää niiden omien kulttuurien kontekstissa.
Menestyksestään huolimatta etnohistoria ja uusi intiaanihistoria kohtasivat vuosituhannen taitteessa myös kritiikkiä. Osa tutkijoista pelkäsi, että alkuperäiskansojen menneisyydet olivat jäämässä kansallisvaltiokeskeisen historiankirjoituksen vangeiksi. Toiset taas katsoivat, että etnohistoria ja uusi intiaanihistoria pohjautuivat liiaksi euroamerikkalaisille epistemologioille ja metodologioille.
Globaaleille areenoille
Useiden kriitikoiden mukaan valtavirran historiankirjoitus ja -opetus rakentuu USA:ssa ja Kanadassa edelleen nykyisten kansallisvaltioiden ympärille. Kun kronologiat ja teemat nousevat kansallisvaltion kehittymisen käänteistä, jäävät alkuperäiskansat tarinassa sivuhenkilöiksi.
Moni on etsinyt ratkaisua ongelmaan globaalihistoriallisesta näkökulmasta. Esimerkiksi etnohistorian ja uuden intiaanihistorian uranuurtaja Colin Calloway esitti vuonna 2008, että alkuperäiskansojen menneisyydet tulisi irrottaa USA:n ja Kanadan kansallisen historian viitekehyksestä ja nähdä osina maailmanlaajuisia verkostoja ja prosesseja.
Tällainen lähestymistapa on 2000-luvulla muotoutunut yleiseksi esimerkiksi, kun alkuperäiskansoja on kirjoitettu mukaan atlanttiseen historiaan ja orjuuden historioihin. Näissä tutkimuksissa alkuperäiskansat nivoutuvat osaksi ihmisten, raaka-aineiden, tavaroiden ja aatteiden virtauksia, jotka ovat yhdistäneet Amerikan, Afrikan ja Euroopan toisiinsa 1500-luvulta lähtien.
Parhaimmillaan globaalihistoriallinen lähestymistapa auttaa jäsentämään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historioita tuoreista näkökulmista. Ennen kaikkea se osoittaa, että alkuperäiskansojen historiat ovat maailmanhistoriaa.
Ongelmatonta alkuperäiskansojen niveltäminen globaalihistoriaan ei kuitenkaan ole. Globaalihistoria keskittyy usein Euroopan ja eurooppalaistaustaisten valtioiden hallitseman modernin maailman syntytarinoihin. Tällöin huomio kiinnittyy sellaisiin rakenteisiin ja prosesseihin, jotka ovat olleet tärkeitä ensisijaisesti Euroopan ja eurooppalaisten perustamien koloniaalisten valtioiden näkökulmasta.
Käsite ”atlanttinen” tarjoaa erinomaisen esimerkin. Se on moderni eurooppalainen kategoria. Termi heijastelee valtameren ja sen ympärille rakentuneiden verkostojen valtaisaa merkitystä eurooppalaisille ja eurooppalaistaustaisille pohjoisamerikkalaisille. Monien Pohjois-Amerikan sisä- ja länsiosien alkuperäiskansojen historioissa Atlantti on kuitenkin ollut etäinen takamaa – huomattavasti vähemmän tärkeä kuin monet muut ylirajaiset verkostot ja kohtaamisvyöhykkeet.
Globaalin tutkimusotteen kategoriat ja tarkastelukulmat voivat siis vinouttaa alkuperäiskansojen historioita tutkimusta siinä missä kansallisvaltiokeskeiset tutkimusperinteetkin.
Uusia arkistoja ja yhteistyötutkimusta
Globaalihistoriassa piilevä eurosentrisyyden riski kumpuaa pohjimmiltaan tutkimuksen lähteistä. Esimerkiksi atlanttisen maailman tutkijat nojautuvat työssään pääasiassa eurooppalaisten ja näiden jälkeläisten tuottamiin dokumentteihin. Helposti käy niin, että näiden aineistojen kiinnostuksenkohteet, näkökulmat ja termistöt alkavat ohjata tutkimusta.
Tähän on kiinnittänyt huomiota erityisesti 2000-luvulla voimakkaasti kasvanut tutkimussuuntaus NAIS. Tällä kentällä arvioidaan, että alkuperäiskansojen historioiden tutkimus on jäänyt koloniaalisten arkistojen vangiksi.
NAIS-historioitsijat eivät suinkaan kiellä koloniaalisten dokumenttien hyödyllisyyttä. Alkuperäiskansojen historioiden tutkimuksen ei heidän mukaansa tulisi kuitenkaan perustua pelkästään näihin aineistoihin.
NAIS-tutkijat peräänkuuluttavat aiempaa laajempaa tapaa ymmärtää arkistot ja aineistot. He hyödyntävät koloniaalisten dokumenttien ohella arkistoina muun muassa alkuperäiskansojen suullisia historioita, heimo- ja sukuarkistoja, kieltä, paikannimistöä ja visuaalista kulttuuria.
Keskeistä NAIS-vaikutteisessa historiantutkimuksessa on alkuperäiskansojen oman tiedon ja tietämisen tapojen korostaminen. Tämä vaatii läheistä yhteistyötä alkuperäiskansojen kanssa. Esimerkiksi Lisa Brooks ammensi runsaasti tietoa wabanaki-yhteisöjen perinteisen tiedon haltijoilta arvostetun Bancroft-palkinnon voittaneeseen teokseensa Our Beloved Kin: A New History of King Philip’s War (2018).
Yhteistyötutkimus onkin voimakkaasti kasvava trendi Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historioiden tutkimuksessa. Monille NAIS-historioitsijoille yhteistyössä on kyse myös etiikasta. He korostavat, että historiantutkimus vaikuttaa monin tavoin alkuperäiskansojen nykypäivään. Niinpä tutkijoilla on eettinen velvollisuus tehdä yhteistyötä nyky-yhteisöjen kanssa.
Yhteistyötutkimuksen kasvu ei ole ollut kitkatonta. Osa historioitsijoista pelkää sen vaarantavan tutkimuksen puolueettomuuden. Toisia huolestuttaa, kuinka luotettavaa on historiankirjoitus, joka ammentaa tietoa perinteisten kirjallisten dokumenttien ulkopuolelta esimerkiksi suullista kertomuksista.
Vielä kiperämpiä kysymyksiä herättää ontologia. Alkuperäiskansojen tiedon ottaminen vakavasti pakottaa miettimään, kuinka ”todellisia” ovat monet sellaisetkin kategoriat, joita historiantutkimuksessa on totuttu käyttämään täysin rutiininomaisesti. Millaisia oletuksia ja maailmankuvia esimerkiksi termi ”atlanttinen maailma” kantaa mukanaan? Miten menneisyyden alkuperäiskansat hahmottivat ja käsitteellistivät samaa fyysistä tilaa? Oliko kyseessä ylipäätään ”sama fyysinen tila”?
Kohti globaaleja alkuperäiskansahistorioita?
Niin globaali- kuin NAIS-historiakin avaavat tärkeitä uusia näkökulmia Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen menneisyyksien tutkimukseen. Vaikka suuntausten välillä on ristivetoa, ne eivät ole toisilleen vastakkaisia.
Keskeistä on pohtia, miten NAIS-tutkimus ja globaalihistoria parhaiten tukevat toisiaan. Nimenomaan näkökulmien erilaisuus voi olla vahvuus. NAIS-tutkimus pakottaa arvioimaan kriittisesti globaalihistorian käsitteiden ja tarkastelukulmien kulttuurisidonnaisuutta. Globaalihistoria kannustaa sijoittamaan tutkitut ilmiöt ja tapahtumat laajaan kontekstiin ja näkemään ne uusissa, yllättävissäkin yhteyksissä.
Miltä näyttäisivät alkuperäiskansahistoriat, jotka on kirjoitettu globaalista perspektiivistä NAIS-tutkimuksen otteella? Varmasti monenlaisilta: yhtä oikeaa mallia ei ole.
Ainakin tällaiset historiat haastavat ajatuksen, että alkuperäiskansojen historioiden kronologisten, maantieteellisten ja temaattisten rajausten tulisi noudatella Kanadan ja USA:n rajoja tai historiallisia tarinoita. Globaalia ja NAIS-näkökulmaa yhdistelevät tutkimukset rönsyilevät todennäköisesti Pohjois-Amerikan ulkopuolelle esimerkiksi diasporisia alkuperäiskansoja jäljittäessään.
Koloniaalisten arkistojen ohella tällaiset historiat rakentuvat yhteistyölle alkuperäiskansojen kanssa. Yhteistyön ansiosta ne pysyvät pohtimaan kriittisesti tutkimuksen käsitteitä, oletuksia ja metodeja alkuperäiskansojen käsitteiden, epistemologioiden ja metodologioiden valossa.
***
Sami Lakomäki (FT) työskentelee kulttuuriantropologian yliopistonlehtorina Oulun yliopistossa. Hänen tutkimuksensa on keskittynyt itäisen Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historioihin 1500–1800-luvuilla. Hän on tutkinut erityisesti, miten diasporiset alkuperäiskansat ovat rakentaneet yhteisöjä, historioita ja suhteita maahan kolonialismin keskellä.
Asiantuntija-artikkeli on osa Finnish American Studies Associationin SAM Magazinelle kirjoittamaa ajankohtaisten Yhdysvallat-aiheiden kolumnisarjaa.
