Aseväkivalta on yhdysvaltalaista yhteiskuntaa vaivaava epidemia. Sen ratkaisemiseen tarvitaan paljon muutakin kuin vain aselakeja. Joukkosurmien lisäksi enemmän huomiota pitäisi kiinnittää jokapäiväiseen väkivaltaan, joka tuhoaa erityisesti köyhillä asuinalueilla kokonaisia sukupolvia.
Aseväkivalta on epidemia
Aseväkivalta on yksi yleisimmistä syistä ennenaikaisiin kuolemiin Yhdysvalloissa. American Public Health Association luokittelee aseväkivallan epidemiaksi. Vuonna 2020 yhdysvaltalaisia kuoli aseiden takia ennätysmäärä – niin murhia kuin itsemurhiakin tehtiin enemmän kuin koskaan. Covid-19-pandemia on vain pahentanut ongelmaa. Viiden vuoden takaa esimerkiksi asemurhat ovat nousseet 49 prosentilla. Asukaslukuunkin suhteutettuna asekuolemia on tapahtunut yhtä paljon viimeksi 1990-luvulla.
Joka vuosi pahemmaksi muuttuva ongelma näkyy myös joukkosurmien nousussa. Toukokuun 14. päivä New Yorkin Buffalossa valkoisen ylivallan kannattajaksi itsensä nimennyt nuori surmasi kymmenen ihmistä ruokakaupassa pääasiallisesti mustien asuttamalla alueella. Reilua viikkoa myöhemmin 24. päivä Texasin Uvaldessa toinen nuori surmasi 20 lasta ja kaksi opettajaa Robb Elementary School ala-asteella.
Nämä murhat ovat karmivuudessaan järkyttäneet koko yhdysvaltalaista yhteiskuntaa. Tästäkin huolimatta, kun tämä puheenvuoro julkaistaan, kansa on todennäköisesti siirtynyt suremaan jo seuraavaa joukkosurmaa.
Joukkosurmat huomion keskipisteessä
Joukkosurmien tapahtuessa erinäiset asianomistajat uhreista lainsäätäjiin usein vaativat uusia lakeja, joilla tiukentaa aserajoituksia. Median huomio kiinnittyy hetkellisesti näihin vaatimuksiin luoden toivoa lakien muuttumisesta.
Uutissykli on kuitenkin nopea ja kansan asettaman paineen hiipuessa ei kongressissa olla yhteisymmärrystä löydetty edes siitä, tulisiko ostajan taustatiedot tarkistaa asekauppojen yhteydessä. Liitovaltion tasolla aseita rajoittavia lakeja ollaan säädetty viimeksi vuonna 1994.
Suurempi merkitys joukkosurmilla on ollut aktivistien mobilisoinnissa. Vuonna 2012 Sandy Hookin ala-asteella Connecticutissa tapahtunut koulusurma on jättänyt pysyvän haavan kansalliseen muistiin. Jo vuonna 2000 sadat tuhannet äidit marssivat ensimmäisen kerran kaduilla yhtenäisenä joukkona vaatien tiukempia aselakeja (Million Mom March), mutta vasta Sandy Hookin koulusurman jälkeen on asian ympärille kehittynyt laajaa ja pitkäjänteistä ruohonjuuritason aktivismia.
Myös opiskelijat ovat merkittävä osa liikettä. Vuonna 2018 Floridan Parklandissa tapahtuneen koulusurman jälkeen nuoret marssivat ulos kouluista protestoidakseen aseväkivaltaa. Marssi oli laajin Yhdysvalloissa tapahtunut nuorisoprotesti Vietnamin sodan jälkeen. 11. kesäkuuta nuoret marssivat jälleen Uvalden surman uhreja kunnioittaen.
Nämä aktivistit ovat onnistuneet muuttamaan aselakeja paikallisella tasolla sellaisissa osavaltiossa kuten Colorado, Florida ja Connecticut, jotka ovat olleet joukkosurmien näyttämöjä. Myös sellaisissa osavaltioissa kuten Kalifornia ja New York, joissa demokraattinen puolue on pitänyt poliittista valtaa, on aselakeja kiristetty viimeisen vuosikymmenen aikana.
Näissä osavaltioissa on säädetty lakeja, jotka ovat muun muassa asettaneet rajoituksia aseenkantolupiin, lisänneet poliisien toimivaltuuksia aseiden takavarikoimiseksi riskiryhmäksi katsomiltaan ihmisiltä ja määrittäneet vaatimuksia liittyen aseen turvalliseen säilyttämiseen. GVPedia-tietokanta on koonnut yhteen tutkimustuloksia, joiden mukaan tällaisilla laeilla on ollut positiivisia vaikutuksia.
Hiljaisuus jokapäiväisen aseväkivallan ympärillä
Joukkosurmat ovat kuitenkin vain pieni osa Yhdysvaltoja riepottelevaa aseväkivaltaongelmaa. Vuonna 2022 kaikista asekuolemista 1,5 prosenttia on tapahtunut joukkosurmissa. Suurin osa asekuolemista on ollut itsemurhia sekä murhia köyhillä, usein vähemmistöjen asuttamilla alueilla. Ase on yleisin syy mustien nuorten miesten ennenaikaiseen kuolemaan.
Historiallinen, systemaattinen rasismi on ajanut vuosisatojen ajan mustia perheitä taloudelliseen ja sosiaaliseen ahdinkoon. Sukupolvelta toiselle periytyneet traumat ovat suoraan vaikuttaneet siihen, että kurjistuneiden lähiöiden kaduilla käydään nyt sotaa, jossa aseväkivalta on normaalia ja päivittäistä.
Tämä jokapäiväinen aseväkivalta ei ole saanut läheskään yhtä suurta huomiota medialta ja valtaosalta yhdysvaltalaisista. Joukkosurmien yhteydessä syntynyt ruohonjuuritason sosiaalinen liike on eittämättä valkoinen. Heidän ratkaisujaan aseväkivallan ehkäisyksi on syytetty riittämättömäksi vastaamaan niiden yhteisöjen tarpeisiin, joita väkivalta on eniten koskettanut. Aseiden hallussapidon kriminalisoinnilla on esimerkiksi ollut lähinnä päinvastainen vaikutus.
Resursseja – ei kriminalisointia
Kovemmat tuomiot aserikoksista eivät ole auttaneet vähentämään aseväkivaltaa yhteisöissä, joissa siitä on tullut jokapäiväistä. Moni rekisteröimättömän aseen kannosta kiinni jäänyt nuori on tuomittu törkeänä rikoksentekijänä, mutta tämä ei ole estänyt heitä tekemästä rikosta uudelleen.
Henkilökohtaiset kaunat, työttömyys, kodittomuus, huumeiden käyttö ja huumeiden myyntiin liittyvät alueriidat ovat usein aseväkivallan taustalla. Päivittäinen aseväkivalta lisää turvattomuutta, joka ajaa ihmiset turvautumaan omaan aseeseen. Tämä on johtanut kierteeseen, jota ei kovennetuilla rangaistuksilla ratkaista.
Yhteisöt tarvitsevat resursseja, joilla järjestää apua asunnon hankintaan ja töiden etsimiseen. He tarvitsevat resursseja, joilla järjestää kuntouttavaa toimintaa addikteille ja vankilasta vapautetuille henkilöille, konfliktien ratkaisutaitoja ja traumaterapiaa. He tarvitsevat uskottavia viestintuojia, jotka pystyvät pysäyttämään väkivallan kierteen tukemalla ammuttuja uhreja heidän päätyessä sairaalaan.
New Yorkissa entiset vangit Osborne-organisaatiossa pitävät riskinuorille työpajoja, joissa opetetaan konfliktin ratkaisutaitoja ja autetaan niin asumisen, opintojen kuin työhaunkin kanssa. ”Vaihtoehto väkivallalle”-kokeiluohjelmassa keskitytään nimenomaan nuoriin, jotka ovat joutuneet aseväkivallan kierteeseen tai jääneet kiinni rekisteröimättömän aseen hallussapidosta. Työpajat aloitetaan ryhmäleikeillä, joiden tarkoitus on luoda yhteishenkeä nuorten välille.
Usein nuoret päätyvät työpajaan oikeuden määräämänä välttääkseen vankilan. Monet tulevat sinne myös ystäviensä inspiroimana. Toiset ovat olleet mukana organisaation toiminnassa pienestä pitäen, koska heidän vanhempansa ovat ensin joutuneet käymään työpajoilla. Organisaation työntekijät ovat nähneet kokonaisia perheitä kasvamassa heidän tiloissaan.
Kiristämällä aselakeja on onnistuttu osavaltioiden tasolla vähentämään itsemurhia, puuttumaan parisuhdeväkivaltaan sekä pysäyttämään mahdollisia joukkosurmaajia. Nämä eivät kuitenkaan riitä ongelman ratkaisuun. Yhteisöt tarvitsevat sosiaalisia palveluita, jotka pureutuvat aseväkivallan juurisyihin. Ennen kaikkea kulttuurin on muututtava, jos aseväkivallalle toivotaan loppua.
***
Mila Seppälä (FM) on väitöskirjatutkija Turun yliopistossa. Hän työskentelee Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa (JMC) ja tekee väitöskirjaansa valtio-opin oppiaineeseen. Vuonna 2021–2022 hän tutki Fulbright-stipendiaattina aseväkivaltaa The University of Texas at Austinissa.
Asiantuntija-artikkeli on osa Finnish American Studies Associationin (FASA) SAM Magazinelle kirjoittamaa ajankohtaisten Yhdysvallat-aiheiden kolumnisarjaa.