Joki voi olla henkilö. Vuonna 2017, yli 140 vuoden neuvottelujen jälkeen, Uuden-Seelannin maorit saivat hallitukselta päätöksen, että Te Awa Tupua -joki on henkilö. Sillä on henkilön oikeudet ja velvollisuudet. Maoreille tällä joella, kuten monilla muillakin ei-inhimillisillä olennoilla, on oma identiteettinsä, ja sitä on kunnioitettu seremonioissa vuosisatojen ajan. Nyt valtion hallitus, joka toimii pääasiassa länsimaisten maailmankatsomusten kautta, hyväksyi virallisesti toisen tavan ymmärtää maailmaa.
Te Awa Tupua on kuitenkin vain yksi esimerkki tilanteesta, jossa ”virallinen taho” tunnustaa joen statuksen henkilönä. Paikalliset viranomaiset ovat nimenneet esimerkiksi Magpie-joen Québecissä ja Klamath-joen Pohjois-Kaliforniassa henkilöiksi. Vuonna 2008 Ecuador otti askelia tähän suuntaan tunnustamalla perustuslaissaan luonnon oikeudet.
Nämä ovat käytännön esimerkkejä keskustelusta, jota on käyty viime vuosina sekä poliittisilla foorumeilla että tutkijoiden parissa niin sanottujen länsimaisen ja alkuperäiskansojen luontokäsitysten eroista, ja niiden mahdollisesta yhteensovittamisesta. Vuosisatojen ajan alkuperäiskansojen äänet niin Pohjois-Amerikassa kuin muuallakin on sivuutettu keskusteluissa esimerkiksi luonnonsuojelusta tai ilmastonmuutoksesta. Tilanne on johtanut siihen, että alkuperäiskansojen äänet, käytänteet, arvot ja perinteinen tieto on käytännössä vaiennettu aikana, jolloin tarvitsemme niitä enemmän kuin koskaan taistelussa ilmastonmuutosta vastaan.
Erottomaton osa luontoa
Romanttinen stereotypia alkuperäiskansoista, jotka ovat maagisesti yhteydessä luontoon, on korvattu viime vuosina syvällisemmällä ymmärryksellä ja kunnioituksella alkuperäiskansojen luontosuhdetta kohtaan. Englanninkielinen termi ”Indigenous way of being” voisi suomeksi kääntyä alkuperäiskansojen tavaksi olla jossakin tietyssä paikassa tai tilassa. Puhuessaan tästä alkuperäiskansojen suhteesta luontoon maailmankuulu dakota-tutkija Vine Deloria, Jr. totesi, että ”intiaanit [ts. alkuperäiskansat] eivät puhu luonnosta jonkinlaisena käsitteenä tai jonain, joka on ’siellä jossain’. He puhuvat välittömästä ympäristöstä, jossa he elävät. He eivät rakasta kaikkia puita, jokaista jokea tai vuorta. Tärkeää on suhde, joka ihmisellä on tietyn puun tai vuoren kanssa.” Deloria viittasi relationaaliseen sukulaissuhteeseen (engl. relationality) tai kulttuuriseen olettamukseen, jonka mukaan ihminen on aina yhteydessä tai erityisessä suhteessa ympäristöönsä, ja tämä suhde perustuu ekologiseen sukulaisuuteen ja merkityksiin. Tämä merkitys voi olla uskonnollinen, käytännöllinen, taloudellinen tai niitä kaikkia.
Alkuperäiskansat eivät käytännössä erota ihmistä luonnosta ja ympäristöstä; pikemminkin he ovat erottamaton osa sitä. Tätä sukulaisuuteen perustuvaan relationaalisuuteen viitataan englanniksi usein myös termillä Kincentric Eceology. Monille alkuperäiskansoille aika ja paikka liittyvät maahan ja vesiin, joissa he metsästävät ja kalastavat, ja paikkoihin, missä esivanhemmat ovat asuneet ja mihin heidät on haudattu. Heidän ympäristönsä ei koostu vain näkyvästä maailmasta, vaan siihen kuuluu erottamattomasti myös näkymätön, hengellinen maailma, joka ilmenee luonnossa ja sen kautta.
Äiti Maan parantavat voimat
Alkuperäiskansat eivät tee eroa jokapäiväisen maailman ja ei-inhimillisen, ”pyhän” maailman välillä, mutta molemmat maailmat kuuluvat samaan yksilöllisesti ja yhteisöllisesti koettuun maailmankaikkeuteen. Voitaisiin väittää, että alkuperäiskansat tutkivat ja kokevat ympäristön ekologisesta näkökulmasta, ja heidän tietonsa ekosysteemistä liittyy erottamattomasti heidän uskomusjärjestelmiinsä.
Siinä, missä länsimainen tiede näkee vain ruohoa tai sammalta latinankielisellä nimellä höystettynä, potawatomi-tutkijan Robin Wall Kimmererin sanoin intiaanit näkevät ”Äiti Maan parantavia voimia”. Sammalen tai ruohon kerääminen auttaa häntä liittymään, muistamaan ja kuulumaan johonkin paikkaan, aikaan ja tilaan. Tutkijana hän vaatii ekologisen tietoisuutemme laajentamista sisällyttämällä alkuperäiskansojen tarinoita ja perinteistä tietoa akateemisiin ja julkisiin keskusteluihin. Kimmerer viittaa alkuperäiskansojen perinteiseen tietoon tai perinteiseen ekologiseen tietoon (engl. Traditional Ecological Knowledge, TEK), joka voidaan tiivistää chumash-kansaan kuuluvien Alicia Corderon ja Luhui Ishan sanoin: ”TEK on tietojärjestelmä tai maailmankuva ihmisen ja ympäristön suhteista, joka sisältää hengellisyyden, kulttuuriset arvot, etiikan ja yhteiskunnan perusnormit ja joka välittyy sukupolvelta toiselle, usein suullisen perinteen kautta. TEK on elävää tietoa, joka sisältää havaintoja ympäristöstä ja kokemuksia, jotka liittyvät paikkoihin ja se ilmenee aina alkuperäiskansojen kulttuurisessa kontekstissa; sellaisenaan TEK on upotettu kulttuuriin eikä sitä voida erottaa ihmisistä ja paikoista, joissa se syntyy.”
Hyviä tuloksia yhdistämällä ekologista tietoa ja länsimaista tiedettä
Alkuperäiskansoja on maailmassa satoja, jollei tuhansia, ja heillä kaikilla on omat käsityksensä luonnosta ja ympäristöstä, mutta eroavaisuuksista huolimatta niitä yhdistää yllä kuvatun kaltainen käsitys siitä, mikä on ympäristön ja ihmisen välinen suhde. Itse asiassa monilla ei ole erityistä sanaa joka tarkoittaisi luontoa tai ympäristöä, mikä kuvastaa läheistä, erottamatonta ”luontosuhdetta”.
Vuosisatainen länsimainen, muun muassa populaarikulttuurin kautta muodostunut tapa alkuperäiskansojen perinteisen tiedon romantisoimisesta ja sen syrjäyttämisestä esimerkiksi luonnonsuojelussa on vähitellen muuttumassa. Vaikka ongelmia on edelleen paljon, on viime vuosikymmenen aikana pyritty kehittämään osallistavampia menettelytapoja ja hallintokäytäntöjä, joissa alkuperäiskansojen tieto ja käytännöt on otettu mukaan keskusteluun esimerkiksi luonnonsuojeluun liittyvissä asioissa. Tämä on huomioitu myös Yhdistyneissä kansakunnissa. Huhtikuussa 2019 YK:n pysyvä alkuperäiskansojen foorumi (UNPPFII) totesi, että alkuperäiskansojen perinteistä tietämystä on suojeltava ja sitä tarvitaan ehdottomasti kestävän kehityksen maailmanlaajuisten tavoitteiden saavuttamiseksi vuoteen 2030 mennessä.
On esimerkkejä siitä, kuinka ekosysteemi on saatu toipumaan, kun alkuperäiskansan perinteinen ekologinen ja paikkaan perustuva tieto hyväksytään osaksi alueen, kuten kansallispuiston, hoitoa. Olympian kansallispuistossa Washingtonin osavaltiossa, Elwha-joki, joka kärsi suuria tuhoja viimeisten 150 vuoden aikana, on ennallistettu nyt yhteistyössä kansallispuiston ja s'klallam-kansan kanssa. Patojen poistamisen jälkeen lohi ja muut kalat ovat palanneet jokeen, mikä puolestaan vaikuttaa alueen muihin eläinpopulaatioihin ja kasvien monimuotoisuuteen. Tämä on yksi suurimmista jokien ennallistamishankkeista maailmassa, jossa on yhdistetty laajalti alkuperäiskansojen perinteinen ekologinen tieto ja ”länsimainen” tiede. S'klallameille joen kunnostamisella on valtava kulttuurinen, taloudellinen ja henkinen arvo, ja yhteistyö projektin kanssa on johtanut merkittävään kulttuuriseen elvyttämiseen. Tämä esimerkki osoittaa, mitä voidaan saavuttaa ottamalla alkuperäiskansojen näkökulmat huomioon, muun muassa ympäristöön liittyvissä globaaleissa keskusteluissa.
***
Rani-Henrik Andersson toimi Pohjois-Amerikan tutkimuksen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut lukuisa kirjoja Pohjois-Amerikan alkuperäisikansoista. Uusimpana yhdessä Boyd Cothranin ja Saara Kekin kanssa toimitettu teos "Bridging Cultural Concept of Nature: Indigenous People and Protected Spaces of Nature", (Helsinki University Press 2021).
Asiantuntija-artikkeli on osa Finnish American Associationin (FASA) SAM Magazinelle kirjoittamaa ajankohtaista Yhdysvallat-kolumnisarjaa.