Maahanmuuttovaiheen (karkeasti ottaen vuodet 1880-1920) jälkeinen amerikansuomalaisuus on jäänyt vajaalle huomiolle tutkimuksessa ja yleisessä keskustelussa. Amerikassa syntyneestä suomalaiskulttuurista tiedetään 1950-luvun jälkipuoliskolle alun perin sijoittuvat Minnesotan pohjoisosissa kehitetyt St. Urhon juhlat.
Juhla perustettiin vitsinä arkkivihollisille, amerikanirlantilaisille ja heidän St. Patrick’s Day -juhlilleen. Lisäksi perehtyneempi tiedonetsijä saattaa löytää lisätietoa 1970-luvun alun toisesta amerikansuomalaisesta ikonista, Pohjois-Michiganissa luodusta Heikki Lunta -hahmosta. Mutta siinä koko tunnettu tarina pääpiirteissään olikin.
Vähättelevää debattia
Toksisimmillaan suhde myöhäisempään amerikansuomalaisuuteen on ollut Suomessa jopa ylimielistä ja tuomitsevaa. Yhdysvaltojen rajojen avauduttua muuttoliikkeille vuoden 1965 jälkeen Floridaan syntyi kulttuurien törmäys, kun amerikansuomalaiset ja suomalaiset eläkeläiset eivät löytäneet yhteistä kieltä suomalaisuudesta puhuessaan.
Vähättelevää debattia käytiin Suomessa sanomalehdissä saakka. Tältä ajalta lienee peräisin myös pinttynyt käsitys amerikansuomalaisista jonkinlaisina menneisyyteen unohtuneina kummajaisina, joiden käsitys Suomesta ja maailmasta on unohtunut jonnekin 1900-luvun alun maahanmuuttovaiheen vuosiin.
Toisaalta ylenkatse on helppoa ymmärtää, sillä tiedonpuute on ollut sekä amerikansuomalaisten että suomalaisten keskuudessa suurta. Suomessa laajan yleisön tiedonsaanti on jäänyt pääosin median ja niin sanotun laajemman historiakulttuurin (media, populaarikulttuuri ja kirjallisuus historiatiedon tuottajina pelkän akateemisen historiantutkimuksen tai kouluopetuksen rinnalla) varaan.
Akateemiset tutkimukset ovat löytäneet lukijansa lähinnä akateemisista kollegoista. Vasta 2000-luvulla Erkki Määttäsen hieno amerikansuomalaisten tv-dokumenttien sarja Yleisradiolle on muuttanut kurssia tältä osin. On ollut mahdollisuus oppia muuntuneesta amerikansuomalaisuudesta, ainakin rivien välissä. Arvo Tammisen vuonna 1947 Yhdysvalloissa kuvaama ”Sydämeni laulu” oli vielä kiinni 1900-luvun alkupuoliskon maahanmuuttovaiheen kulttuurissa ja Suomi-nostalgiassa.
Yhdysvalloissa taasen amerikansuomalaista kulttuuria historiallisessa mielessä esille tuova etninen media on syntynyt pääosin vasta 1980-luvun jälkipuoliskon myötä, silloinkin yksittäisten alueellisten julkaisujen kautta. Historian tunneilla yhdysvaltalaisissa opinahjoissa ei ole etnisiin ryhmiin tai kulttuureihin perehdytty. Tieto amerikansuomalaisuudesta on levinnyt vain kotipiirissä, jos sielläkään. Laajemmassa yhteiskunnallisessa perspektiivissä etenkään kylmän sodan vuosina etnisyydestä ei juuri puhuttu. On selvää, että asetelma synnyttää ennemmin tai myöhemmin tilauksen uudelle informaatiolle.
2000-luvulle tultaessa amerikansuomalainen dokumentarismi näyttäisi olevan etnisen median ja omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ohella se historiakulttuurinen pääväylä, jonka kautta kaivattua tietoa levitetään Yhdysvalloissa. Julkaisukanaville yhteistä on se, että tekijät ovat kolmannen tai neljännen sukupolven amerikansuomalaisia ja että teosten tavoitteena on paitsi historiatarinoiden tuottaminen myös uuden itseymmärryksen rakentaminen amerikansuomalaisen yhteisön keskuudessa.
Dokumentaristeista nousevat esiin erityisesti nuorta sukupolvea edustava Kristin Ojaniemi ja kokenut filmintekijä, jo 1980-luvulla julkaisutoiminnan aloittanut, emeritusprofessori Michael Loukinen. Uuden etnisen median tärkein toimija on Pohjois-Michiganista käsin toimitettava Finnish American Reporter. Historiallisesti Carl Pellonpaan ”Finland Calling – Suomi kutsuu” -tv-ohjelman (1962-2015) merkitystä olisi kohtuutonta jättää mainitsematta.
Ojaniemen ja Loukisen dokumenttifilmeistä etenkin ensin mainitun teokset ovat kallistuneita ryhmä- ja yksilötason identiteettipohdiskeluille. Ojaniemi jopa painottaa dokumenttituotosten merkitystä oman amerikansuomalaisen itseymmärryksensä kasvattamisessa. Tämä myös näkyy teosten sisällöissä. ”Co-Operatively Yours” (2017) on mielenkiintoisimmillaan silloin, kun amerikansuomalaiset haastateltavat käyvät läpi suomalaisuuteen liittyviä nostalgisia tunteita elämäntaipaleidensa varrelta.
Kokemushistoria talteen
Yhteisen kokemushistorian rakentaminen näyttäisi amerikansuomalaisille tärkeältä. Myöhempien sukupolvien suomalaisuusmuistot eivät enää liity Suomeen vaan erilaisiin tilanteisiin suomalaisilla farmeilla Yhdysvalloissa tai amerikansuomalaisissa osuuskauppaliikkeissä koettuihin mieluisiin lapsuudenkokemuksiin. Amerikansuomalaisissa osuuskaupoissa oli mahdollista asioida suomeksi hyvin pitkään. Vasta isojen yleisamerikkalaisten kauppaketjujen tulo alueille toisen maailmansodan jälkeen mursi ”co-opien” asemaa eräänlaisina suomalaisina turvasatamina.
Toisaalta kokemushistoriassa sukupolvinen eronteko on näkyvää: jo kolmas amerikansuomalainen sukupolvi näyttäisi hylänneen melodramaattiset muistot suomalaisten ”haaleista”, jotka olivat maahanmuuttovaiheen johtavia etnisiä kohtaamispaikkoja. Niin ikään polkat, valssit, kanteleet ja kansallispuvut näyttäisivät puuttuvan kolmannen sukupolven muisteloista, vaikka ne etnisissä juhlissa amerikansuomalaisina myytteinä edelleen sinnikkäästi ovatkin läsnä.
Michael Loukisen dokumenteissa korostuu sukupolvitason muutos amerikansuomalaisten keskuudessa. Seikka on merkittävä, sillä suomen kieli alkoi pääsääntöisesti kadota yhteisöstä jo ensimmäisen Yhdysvalloissa syntyneen sukupolven myötä. Syitä tähän oli monenlaisia.
Perheissä haluttiin turvata jälkeläisten menestys uudessa yhteiskunnassa puhumalla heille kotioloissakin vain englantia. Osassa tapauksista stigmatisoituminen siirtolaisiksi haluttiin välttää ja kaikki merkit halveksutusta suomalaisuudesta haluttiin peittää, puhekieltä ja nimiä myöten. Toisaalta myös sukupolvittain yleistyneet monietniset avioliitot alkoivat lisääntyä, mikä johti sekin kotikielen muuttumiseksi pakostakin englanniksi.
Loukisen julkaisuista varhaistyö ”Finnish American Lives” (1982) painottaa hienosti tätä muutosta amerikansuomalaisen farmikuvauksen kautta. Yhtä aikaa kolmen sukupolven läsnä ollessa kamera ja mikrofoni tallentavat kuin varkain amerikkalaistumiseen, assimilaatioon ja toisaalta etniseen ylpeyteen liittyviä asioita. Loukisen ”Pelkie. A Century of Finnishness in the American North Woods” (2019) puolestaan on mielenkiintoinen kuvaus “haamukaupungiksi” muuttumaisillaan olevan vanhan suomalaisyhteisön vaiheista.
Amerikansuomalaisuutta olisi toisaalta nykyhetkessä väärin tulkita pelkän suomalaisuutta painottavan argumentaation voimin. Enenevissä määrin kyse on amerikkalaisesta identifikaatiosta ja tilanteittain aktivoituvasta etnisyydestä, joka on lisäksi merkittäviltä osiltaan muuttunut Suomesta lähtönsä jälkeen. Muutos on sitä näkyvämpää mitä kauemmas maahanmuuttosukupolvesta edetään.
Arkipäiväistä amerikkalaisuutta
Amerikkalaistumisella ja populaarikulttuurilla on tässä prosessissa merkittävä osuutensa. ”Meidän ikäluokkamme mukana rock’n’roll tuli Ishpemingiin” (Ishpeming on kuuluisa suomalaiskaupunki Pohjois-Michiganissa), kuten Jane Piirto asian kokoelmassaan ”A Location In The Upper Peninsula” muotoili. Kokemushistoriaan kuuluvat myös Vietnamin sota ja James Dean siinä missä suomalaisuuteen liittyvät muistot, joskus kipeätkin sellaiset.
Nykyhetkessä amerikansuomalaisuus onkin usein arkipäiväistä amerikkalaisuutta, joka on samanaikaisesti ylpeä etnisistä lähtökohdistaan. Osissa Yhdysvaltoja suomalaiskulttuuri on myös jättänyt näkyvät jälkensä paikalliseen kulttuuriin. Pohjois-Michiganin Hancockissa lauantai on saunapäivä muillekin kuin suomalaistaustaisille kylpijöille. Amerikansuomalaisten ja alkuperäisväestön ”Finndian”-kulttuurin vaiheista kertovat toisaalta esimerkiksi Lyz Jaakolan ”Finndian Summer”-äänilevy (2006) ja Lynn Maria Laitalan ”Down from Basswood: Voices of the Boundary Waters” -kirja (2016).
Huomionarvoista uuden itseymmärryksen rakentamisessa historiakulttuurin kautta on historiakulttuuriin liittyvien aloitteiden tuleminen pääosin USA:n maaseutualueiden suunnalta. Michiganin ja Minnesotan pohjoisosat olivat tärkeitä maahanmuuton kohteita 100-150 vuotta sitten suomalaisille, mutta myös Yhdysvaltojen itä- ja länsirannikot nousivat asutusalueina esiin. New Yorkin ja Minneapolisin ”Finntownit” ovat jo historiaa, mutta Seattlessa suomalaiskulttuuri on edelleen vahvaa.
Tässäkin tekstissä esitellyt nimet edustavat kaikki alun perin pohjoisen keskilännen maaseutualueiden kommentaattoreita. Jos tutkimus saa jatkossa paremmin tietoa urbaanien alueiden amerikansuomalaisuudesta se eri vaiheissa, on mielenkiintoista nähdä missä määrin se vaikuttaa nyt vallitseviin käsityksiin ryhmän historiasta ja yleisestä muutoksesta.
***
Jari Nikkola, FM, on väitöskirjatutkija Turun yliopistolla. Siviilityönään hän toimii Runoyhdistys Nihil Interitin toiminnanjohtajana.
Asiantuntija-artikkeli on osa Finnish American Associationin (FASA) SAM Magazinelle kirjoittamaa ajankohtaista Yhdysvallat-kolumnisarjaa.
