Kansainvälisessä politiikassa on tällä hetkellä harvoja sellaisia elementtejä, joihin alati kiristyvä suurvaltakilpailu ei vaikuttaisi.
Presidentti Joe Bidenin hallinto julkaisi lokakuussa 2022 uudet turvallisuus- ja puolustusstrategiansa sekä ydinase- ja ohjuspuolustusajattelua avaavat dokumentit. Asiakirjojen poikkileikkaava käsite on ”strateginen kilpailu” – Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten sekä Kiinan ja Venäjän välinen kamppailu tulee hallinnon mukaan määrittämään tulevien vuosikymmenten kansainvälistä järjestystä. Muotoilu on jatkumoa Donald Trumpin hallinnon vuonna 2017 lanseeraamalle suurvaltakilpailu-käsitteelle, joka on sittemmin yleistynyt paitsi poliitikkojen puheissa myös kansainvälisissä medioissa ja tutkijapiireissä.
Bidenin hallinnolle valtioiden välinen kilpailu on paitsi vallitseva asiaintila myös poliittinen ohjenuora; sekä kuvaus kansainvälisestä järjestelmästä että strateginen kompassi, jonka avulla USA maailmaa lähestyy. Yhdysvaltojen pääasialliset haastajat ovat Kiina (pidemmän aikavälin haaste) ja Venäjä (akuutti uhka). Tästä kehyksestä on syntynyt viime vuosina laaja puoluerajat ylittävä yhteisymmärrys Washington D.C.:ssä.
Pekingissä ja Moskovassa on vastaavasti katsottu maailmaa suurvaltailukilpailukehikon läpi jo huomattavasti pidempään kuin lännessä. Mutta mistä suurvaltakilpailu oikein kumpuaa, ja miten suurvallat, erityisesti Yhdysvallat, näkevät suurvaltakilpailun maailman? Millä keinoin suurvallat keskenään kilpailevat? Mitä vaikutuksia kiihtyvällä suurvaltakilpailulla on Euroopalle ja Suomelle?
Kamppailu kansainvälisen järjestyksen tulevaisuudesta
Suurvaltapolitiikasta puhuttaessa on usein tapana keskittyä liiaksikin sotilaallisen ja taloudellisen valtatasapainon muutoksiin. Tällainen lähestymistapa sivuuttaa kuitenkin suurvaltakilpailun ideologisuuden, joka kiteytyy arvoihin ja erilaisiin näkemyksiin kansainvälisen järjestyksen tulevaisuudesta. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälisen järjestyksen rakennuspalikoita ovat olleet paitsi alueellinen koskemattomuus ja suvereniteetti myös läntiselle arvoyhteisölle tärkeät ihmisoikeudet, oikeusvaltioperiaate ja 90-luvulta lähtien myös demokratia. Tämä kokonaisuus ei nykyisellään vastaa Kiinan tai Venäjän tulevaisuuden visioita.
Toisin kuin Moskovassa, Pekingissä tosin nähdään tiettyjen järjestelmän osien, kuten ilmasto- ja vapaakaupparegiimin, palvelevan Kiinan pitkän aikavälin intressejä. Myös Yhdysvaltojen sitoutuminen yhteistyöhön ilmaston, terveyden ja vapaakaupan saroilla oli kyseenalaista presidentti Trumpin kaudella. Toisin kuin edeltäjänsä, Biden on vannonut kansainvälistä johtajuutta, mutta myös alleviivannut, että demokraattiset ja autoritaariset valtiot kamppailevat paraikaa kansainvälisen järjestyksen tulevaisuudesta.
Suurvaltakamppailussa on lisäksi kyse statuksesta, arvovallasta ja tunnustuksesta. Johtavan valtion aseman heikentyessä nousevat suurvallat kaipaavat tunnustusta järjestelmän muilta toimijoilta. Tämä dynamiikka näkyi Kiinan herkkähipiäisyydessä koronapandemian alkuperää tutkittaessa sekä Yhdysvaltojen edustajainhuoneen puhemiehen Nancy Pelosin taannoisen Taiwanin vierailun yhteydessä.
Toki myös laskevat suurvallat ovat huolissaan statuksestaan. Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa on vaikea selittää ilman Putinin halua palauttaa maansa Neuvostoliiton kaltaiseen kukoistukseen. Myös narratiivit ovat suurvaltakamppailun keskiössä. Kiinan pyrkimys hyödyntää koronapandemian alkukuukausia oman järjestelmänsä ylivertaisuuden korostamiseen, Venäjän disinformaatiokampanjat Yhdysvaltojen vaaleissa, puhumattakaan Donald Trumpin tavasta käyttää termejä kuten Kiina-virus tai Wuhan-virus, ilmentävät tätä ulottuvuutta.
Laajempi esimerkki syvälle juurtuneiden narratiivien vaikutuksesta on suhtautuminen Ukrainan sotaan globaalissa etelässä, jossa konfliktia ei välttämättä nähdä Venäjän imperialistisena pyrkimyksenä vaan jopa lännen aiheuttamana.
Suurvaltakilpailun työkalut
Suurvallat hyödyntävät kilpailun maailmassa laajaa keinopakkia. Kyse on luonnollisesti sotilaallisesta vallasta, eli kyvykkyyksien, liittolaissuhteiden sekä tukikohtaverkostojen kehittämisestä. Taloudellisen vallan osalta käytössä on kattava paletti pakotteita ja muutoksia elinkeinopolitiikkaan. Yhdysvalloissa Chips and Science Act sekä Valkoisen talon hiljattain ilmoittamat puolijohteisiin ja siruihin liittyvät vientirajoitukset pyrkivät suojaamaan teknologisia innovaatioita ja samalla hidastamaan kilpailijoiden kehitystä.
Venäjä on hyödyntänyt energia-asetta murtaakseen lännen yhtenäisyyttä, ja Kiinan energiariippuvuudet lisäävät merireittien hallinnan strategista merkitystä ja varustelukilpailua indopasifisella alueella. Suurvallat pyrkivät lisäksi muovaamaan arvoketjuja siten, että kriittisiä komponentteja tuotetaan ystävällisissä maissa. Infrastruktuurin saralla G7-maat ovat puolestaan pyrkineet luomaan vaihtoehtoja Kiinan vyö ja tie -hankkeelle.
Suurvaltakilpailu näyttäytyy myös kansainvälisten instituutioiden kentällä. Yhtäältä Kiina ja Venäjä ovat jo kauan pyrkineet määrittämään agendaa esimerkiksi Kansainvälisen televiestintäliiton puitteissa, ja rakentaneet vaihtoehtoisia instituutioita kuten Shanghain yhteistyöjärjestön ja Aasian infrastruktuuri-investointipankin. Toisaalta vakiintuneet kansainväliset instituutiot kuten WHO, puhumattakaan YK:n turvallisuusneuvostosta, ovat päätyneet kilpakentiksi Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän välillä.
Ukrainan sodan myötä Nato on palannut USA:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiöön, mutta Yhdysvallat on lisäksi panostanut uusiin instituutioihin Aasiassa, keskeisimpinä yhteistyö Australian, Intian ja Japanin kanssa ”Quadin” puitteissa sekä Britannian ja Australian kanssa solmittu AUKUS-sopimus.
Suomi ja Eurooppa suurvaltakilpailun maailmassa
Kansainvälisessä politiikassa on tällä haavaa harvoja sellaisia elementtejä, jotka säästyvät suurvaltakilpailulta. Tällä on vaikutuksia pienempien toimijoiden liikkumatilaan. Usein vaihtoehdot vähenevät: Suomen asema sotilasliittoon kuulumattomana maana ei muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa olisi enää toimiva strategia.
Toisaalta suurvaltakamppailu voi avata yllättäviä tilaisuuksia. Moni indopasifisen alueen valtio sai mahdollisuuden korvata Kiinan tarjoamat koronarokotteet länsimaiden vastaavilla, kun Yhdysvallat ja sen kumppanit havahtuivat Kiinan pyrkimyksiin kasvattaa vaikutusvaltaansa rokotediplomatialla. Suurimman osan ajasta kansainvälisen järjestelmän blokkiutuminen kuitenkin pakottaa pienemmät valtiot valitsemaan puolensa.
Eurooppa ei ole suurvaltakamppailun sivustakatsoja tai pelikenttä, vaan osallinen. Tämä koskee myös Suomea osana EU:ta ja pian Natoa. Ukrainan sodan myötä Eurooppa on jäädyttänyt suhteensa Venäjään, ja sota on vaikuttanut negatiivisesti myös Kiina-suhteisiin. Yhdysvalloissa valloillaan oleva käsitys suurvaltakilpailusta pakottaa jatkossa Euroopan valitsemaan Washingtonin ja Pekingin välillä yhä useammassa asiakysymyksessä. Samalla Euroopan unionin ja sitä kautta myös Suomen rooliksi jäänee Yhdysvaltojen ja muiden suurvaltojen muistuttaminen siitä, että globaalihaasteisiin – pandemioihin sekä ilmasto-, ruoka- ja energiakriiseihin – vastaaminen vaatii sektorikohtaista yhteistyötä myös kiristyvän kilpailun maailmassa.
***
Ville Sinkkonen on tutkijatohtori Ulkopoliittisen instituutin Yhdysvaltojen politiikan ja vallan tutkimuskeskuksessa. Näkemykset ovat kirjoittajan omia.